Tilinpäätös

Kuinka paljon uskoa ja toivoa on yhden ihmisen käytettävissä? Voiko ne kuluttaa loppuun? Mitä on jäljellä sitten, kun uskoa ja toivoa ei enää ole? Voiko haave elää vielä senkin jälkeen?

Jouluna saimme monta ihanaa lahjaa, mutta sitä kaikkein toivotuinta ja odotetuinta emme saaneet. Kolmaskaan inssi ei siis onnistunut ja olemme edelleen aivan yhtä lapsettomia kuin ennenkin. Mikä olisikaan ollut hienompaa kuin saada kantaa jouluna Miehen kanssa ikiomaa salaisuutta, jota kukaan muu ei olisi tiennyt... Ehkä ensi jouluna sitten, tai jonain muuna tulevana jouluna.

Puolitoista vuotta sitten olimme toivoneet lasta "vasta" vuoden verran ja olimme onnellisen tietämättömiä kaikesta tulevasta. Tuolloin tein itseni kanssa sopimuksen olla hätäilemättä seuraavaan puoleentoista vuoteen. Vasta, jos vuoden 2009 syntymäpäivänäni lapsesta ei olisi vielä tietoakaan, saisin huolestua. Tuo syntymäpäivä on tänään - eikä lapsesta todellakaan ole näkynyt pienintäkään vilahdusta. Huolestunko? Vai siirränkö huolestumisen aikarajaa vielä kymmenellä vuodella eteenpäin?

Olen kiitollinen ystävästäni, joka pitää minut maan pinnalla eikä anna minun leijailla vauvahaaveineni pastellipilvissä. Hän kertoo suorin sanoin, millaista arki on, kun hoidettavana on koti, työ ja kaksi lasta. Hän saa minut arvostamaan rauhallisia hetkiä omassa kodissa joulunpyhinä, kirjan lukemista kynttilänvalossa, mahdollisuutta tavata ystäviä työpäivien jälkeen ja rynnätä lyhyellä varoitusajalla kuntosalille. Ilman häntä saattaisin pitää näitä asioita vielä nykyistäkin enemmän itsestäänselvyyksinä ja haaveilla vielä sinisilmäisemmin lapseperheen arjesta.

Olisi kaiketi tilinpäätöksen aika tämän vuoden osalta. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta lapsettomuus ja sen sivujuonteet ovat roikkuneet harmaana pilvenä monien päivien päällä. Vaikka sitä yhteä isoa plussaa ei ole nähtykään, olemme kuitenkin edenneet hoidoissa ja tiedämme, missä on vika. Taantumasta ja epäonnistumisista huolimatta vuosi jää plussan puolelle. Ensi vuodeksi en tee suuria lupauksia, mutta aion yrittää pitää itseni myönteisenä ja olla kuormittamatta ystäviäni ja Miestä liikaa pohdinnoillani. Uuden vuoden suurinta toivetta ei liene tarpeen sanoa ääneen.

Kanta-asiakas

Tein eilen pientä laskelmaa. Olen viimeisen 2,5 viikon aikana pistänyt Puregonia 14 kertaa, Pregnyliä kerran, käynyt neljä kertaa ultrattavana, viisi kertaa verikokeessa ja minulle on tehty yksi inseminaatio. Varsinainen kanta-asiakas siis. Ylihuomisesta alkaa vielä lisäksi 14 päivän keltarauhashormonikuuri. Onko ihan ok, jos välillä tuntuu siltä, kuin kroppani olisi julkista omaisuutta ja vapaata riistaa kaikenkokoisille neuloille?

Eilen siis tehtiin inssi numero kolme. Puregon-kuuri venähti parin viikon mittaiseksi, koska alun 50 yksikön annos ei tehonnut juuri ollenkaan. Viimeiset viisi päivää pistin 75 yksikköä, ja johan alkoi tehota. Kuulin taas kolmelta lääkäriltä, että pieniä munarakkuloita minulla on vaikka muille jakaa, eli selkeää pco:maisuutta on havaittavissa, vaikka pco:ta ei virallisesti olekaan todettu. Inssistä poistuttuani lääkäri vielä soitti perääni ja halusi määrätä tukilääkitykseksi Lugesteronin. Tämä kai tunnetaan myös nimellä ällö-Luget, mutta onnistumisen vuoksi olen valmis kokeilemaan vaikka mitä ällöjä konsteja. Seuraavat kolme viikkoa kuljen 24/7 sormet ja varpaat ristissä ja toivon parasta. Siinäpä pieni ja mukava joululahjatoive...

Olen nyt pitkästä aikaa tilanteessa, jossa tunnen tarvetta rukoilla. Haluaisin anoa joltain suuremmalta voimalta, että vaikeudet olisi pikku hiljaa voitettu ja että voisimme lähteä kohti uusia haasteita. Ehkä olen jollain pahoilla teoillani "ansainnut" lapsettomuuden, mutta mielestäni olen tässä prosessin aikana jo oppinut riittävästi nöyryyttä ja kiitollisuutta. Mutta kenelle osoittaisin sanani? Jumalaan en usko, enkä siksi halua Jumalan apua rukoilla. Kohtaloon uskon, mutta siihen vaikuttamiseen ei taida olla kanavaa... Täytynee siis vain luottaa siihen, että kohtalo on ennalta määrätty ja että siinä on jokin kohtuus.

Eilinen lääkäri ei suoraan sanonut, mikä on seuraava askel, jos tämä hoitokerta ei onnistu. Ymmärsin kuitenkin rivien välistä, että IVF:ään ei vielä lähdetä vaan kokeillaan vielä muita keinoja. Hän mainitsi Femar-nimisen lääkkeen, jota on ilmeisesti käytetty vasta melko pienessä mittakaavassa mutta josta on saatu hyviä tuloksia. Jos sitä minulle ehdotetaan, olen valmis.

Hidastelua

Yhdeksän piikkiä takana ja ainakin yksi (plus yksi Pregnyl) vielä edessä. Lääkeannoksen pienentäminen todellakin vaikutti ja munarakkula on kasvanut 50 yksikön Puregon-annoksella huomattavasti hitaammin kuin aiempien kiertojen 75 yksiköllä. Eilisessä kontrollissa lääkäri kehotti jatkamaan pistämistä vielä kaksi päivää ja nostamaan annoksen 75 yksikköön. Huomenna ultrataan taas ja tarkistetaan, onko munarakkula riittävän suuri irrotettavaksi. Peukut pystyyn, että näin on. Jostain syystä tuttu ja luotettu lääkärini on nyt vaihtunut toiseen, jolta ei irtoa minkään vertaa empatiaa ja joka murahtelee kysymyksiini puolikkaan tavun vastauksia. Uskomattoman raivostuttavaa. Potilaana tunnen oloni aina vastaanoton jälkeen avuttomaksi räsynukeksi, jota heitellään suuntaan jos toiseenkin sääliä tuntematta.

Ylipäänsä olen miettinyt, kuinka hämmästyttävän laajan tunneskaalan läpi ole kahlannut viime kuukausina. Tietysti tavallinen arki ilman lapsettomuuspohdintojakin voi olla vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä, mutta eivät ne aallot tässä hötäkässä ainakaan tasoitu. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa eilinen lääkärikäyntini. Lähdin klinikalle kesken työpäivän, kiireisenä. Töissä tunsin hermostuneisuutta siitä, että joudun olemaan työpäivän aikana poissa pari tuntia voimatta kertoa oikeaa syytä esimiehelleni. Samalla olin kuitenkin iloinen, että olin saanut ajan klinikalta ja että asia sikäli etenee. Klinikalle mennessä olin toiveikas, sillä ajattelin pistosten vaikuttaneen riittävästi ja inseminaation olevan edessä parin päivän kuluttua. Marssin laboratorioon, jossa odottelin hyvän aikaa. Näytteenottohuoneessa kuitenkin kuulin, että polilta ei ollut laitettu sinne lähetettä eikä näytettä siksi voitaisi ottaa. Tunsin turhautuneisuutta ja harmia siitä, että minua taas hyppyytettiin turhaan. Lääkärin vastaanotolle pääsin vartin verran myöhässä, mutta mitäs pienistä. Lääkäri patisti minut heti tutkimuspöydälle ja ultrasi minuuttikaupalla sanaakaan sanomatta. Tuijotin jälleen kerran lampun neljää mustapäistä ruuvia ja yritin tulkita äänettömyyttä. Onko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Pukeutuessani lääkäri totesi, että piikitys jatkuu. Mitä? Eikö lääke olekaan tehonnut? Näyttikö tilanne hyvältä vai huonolta? Epäonnistumisen tunne nosti päätään: kroppani ei osaa toimia oikein. Vai olenko piikittänyt jotenkin väärin? Lääkäri kertoi, että yleensä inseminaatiota kokeillaan kolme kertaa, jonka jälkeen siirrtään puolen vuoden IVF-jonoon. Tässä vaiheessa iski pieni paniikki: tämä on kolmas inssikiertoni. Pientä toivoa antoi lääkärin jatkolausuma siitä, että minuntyyppisissäni tapauksissa inseminaatioita voidaan tehdä yksi tai kaksi normaalia enemmän. Otin vastaan minulle työnnetyt reseptit ja nyökyttelin tahdottomasti, kun minulle annettiin uusi käyntiaika. Marssin uudestaan laboratorioon, jonka odotushuoneessa kohtasin neljä raskausvatsaa, yhdet vauvakaksoset ja yhden kopassaan uinuvan keskosen. Itku ei ollut kaukana: muut onnistuvat, me emme. On kauheaa olla täysin epätietoinen siitä, tulemmeko koskaan saamaan lasta. Takaisin töihin lähtiessäni tunsin häpeää ja vihaa siitä, että juuri minulla on kelvoton kroppa, joka ei toimi ilman piikkejä. Toisaalta olin kuitenkin jopa hieman ylepä siitä, että olen tähän saakka kestänyt näinkin hyvin.

Illalla kävin taas vyöhyketerapiassa ja ihana terapeuttini sekä osteopaattini käänsivät tunteet positiivisempaan suuntaan. He eivät hoida tunteettoman kylmästi vaan kuuntelevat potilasta, sekä sanoja että kehonkieltä. Hoidon jälkeen tunsin oloni rentoutuneeksi ja ehjemmäksi, toiveikkaammaksi. Ehkä vyöhyketerapeuttini on oikeassa ja tästä tulee vielä hyvä.

Muuten: uusimmassa Fit-lehdessä (12/09) oli asiallinen kirjoitus lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tunteiden vuoristoradasta. Kannattaa lukea.

Niin paljon hyvää

Tehdäkseni päivästäni paremman aloin etsiä faktoja, jotka ovat puolellamme hoitoruljanssissa. Usein tulee mietittyä vain kaikkea sitä, mikä on pielessä, jolloin hyvät asiat unohtuvat ja koko yritys tuntuu toivottomalta. Eli siis: mikä kaikki minussa, Miehessä ja meissä on hyvää.

- Olemme nuoria. No joo, itse en kyllä tunne enää olevani kovinkaan nuori ensimmäisen odotuksen odottaja ja Mies on jo yli 30. Kuitenkin fakta on se, että olemme yhä melko hedelmällisessä iässä ja perusbiologiaa ajatellen raskautumisaikaa on vielä reilusti yli 10 vuotta. Siitäkin huolimatta, että päivä päivältä kalenterin sivun kääntyminen kuulostaa yhä uhkaavammalta...

- Vikaa on löytynyt vain minusta, ei Miehestä. Tilanne voisi tuntua vielä aika paljon toivottomammalta, jos kumpikin olisi "rikki". Toisaalta sitten olisi ehkä selvempää, millä keinoin raskautuminen ylipäänsä on mahdollista. Nyt tuntuu siltä, että edetään helpoimmasta hoidosta kohti vaikeimpaa tietämättä yhtään, mikä hoitomuoto olisi meille paras.

- Ehkä kenties joskus vielä korjaannun. Ennen viiden vuoden pillerinpopsimista ja renkaan käyttöä kiertoni oli aivan säännöllinen ja oletettavasti silloin myöskään ovulaatiossa ei ollut mitään häikkää. Tällä hetkellä omaa kiertoa ei ole, tai ainakin se venyy väistämättä yli 100 päivän mittaiseksi, eikä ovulaatiota tapahdu ilman lääkkeitä. Mielelläni kuitenkin ajattelen, että jos sisukseni ovat aikoinaan toimineet ihan oikein, saattaa niiden toiminta vaikka jossain vaiheessa vielä palautua. Ei kai ihmeiden aika ole vielä ohi? Olisi kyllä jännä tietää, missä vaiheessa kroppani sekosi ja miksi.

- Olen perusterve. Hyrskynmyrskyn ja heikunkeikun olevia hormoneja ja ovulaatiohäiriöitä lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve. Samoin Mies. Meidän ei siis tarvitse murehtia muista terveysongelmia vaan voimme keskittyä tähän lapsettomuuden käsittelyyn. Vai onkohan tämä sittenkään hyvä juttu; ehkä miettisimme lapsettomuutta vähemmän, jos meillä olisi jotain vielä suurempaa murehdittavaa. (Toivottavasti en tällä onnistu manaamaan meille tai läheisillemme mitään sairautta.)

- Reagoin lääkitykseen jotakuinkin toivotusti. Heikunkeikun-hormonit ovat hallittavissa lääkkeillä melko hyvin, ja esim. Puregonia on riittänyt pieni (50-75 yksikköä) annos ja 5-7 piikityspäivää. (Tarkemmin ajatellen mm. Clomifeniin ja Terolutiin kroppani on kyllä reagoinut hiukan odottamattomasti, mutta ei nyt mietitä sitä.) Olen siis hankala tapaus, mutten ehkä kuitenkaan toivoton.

- Taloudellinen tilanteemme on riittävän hyvä. Vaikka olemmekin hoidossa julkisella puolella ja kustannukset ovat - ainakin toistaiseksi - olleet kohtuulliset, lääkkeet eivät ole ilmaisia. Jos rahaa olisi niin paljon, että sitä ei tarvitsisi ollenkaan miettiä, olisimme kyllä siirtyneet yksityiselle puolelle. Julkisen puolen hoidoissa ylimääräistä stressiä aiheuttavat 1) potilaiden suuri määrä pieneen kapasiteettiin nähden eli hoitojen viivästyminen ruuhkan takia sekä 2) lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan vaihtuvuus eli se, että yleensä joka kerran vastaanottohuoneessa on vähintään yksi uusi naama.

- Joustavuus työpaikoilla. Ainakin tähän mennessä olen joka kerta päässyt lähtemään lääkäriin tarvitsematta erityisiä selityksiä tai lääkärintodistuksia. Ehkä työkaverit hiukan kummastelevat lääkärireissujani... Jostain muuntyyppisestä työstä tai toiselta työpaikalta saattaisi olla ihan oikeasti hankala hypätä sairaalaan kesken työpäivän.

- Rakastamme ja tuemme toisiamme. Ei sen enempää eikä vähempää. Olemme ryhtyneet tähän hullunmyllyyn, sillä meillä on yhteinen, keskinäisestä rakkaudesta kumpuava suuri toive. Jaamme toivon ja epätoivon hetket ja tuemme toisiamme, kuuntelemme ja lohdutamme. Luotamme ja uskomme. Ilman rakkautta tätä ei kestäisi.

Kuinka monta hyvää asiaa unohdin?

Voisin pienellä vaivalla tehdä toisen listan, johon kirjaisin negatiiviset faktat. Mutta koska tämän listauksen oli nimenomaan tarkoitus piristää päivääni, lopetan tähän.

Taas mennään

Ei tullut marraskuustakaan meidän onnenkuukauttamme. Tällä kertaa pettymystä ei tarvinnut itkeä yhtä paljon kuin viimeksi, sillä irroituspiikistä lähtien olin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei voi onnistua. Ovulaation tunsin, mutta sen jälkeen en yhtään mitään. Eihän oireita ilmeisesti välttämättä tulekaan, mutta tässä tapauksessa niiden puuttuminen suojeli minua ylenpalttiselta toiveiden herättelyltä. Vaikka isku ei tuntunutkaan yhtä kovalta kuin edellisen hoidon epäonnistuttua, pettymys oli tietysti suuri. Kerta kerralta se kasvaa ja samalla usko ja toivo hoitojen onnistumiseen pienenee. Toivoisin niiiin kovasti, että onnistuisimme tällä hoitomuodolla eikä rankempiin hoitoihin tarvitsisi lähteä.

Emme ole aiemmin Miehen kanssa juurikaan ottaneet puheeksi sitä mahdollisuutta, että hoitojen avullakaan emme saa biologista lasta. Itse olen jo pitkään pitänyt adoptiota luontevana vaihtoehtona, mutta olen epäillyt Miehellä olevan siihen aika suuri kynnys. Hän kunnioittaa perinteisiä perhearvoja ja biologisuutta eikä hän ainakaan maailman parantamista ajatellen valitsisi adoptiota. Viime viikolla otin asian puheeksi ja kysyin, mikä hänen mielestään on seuraava askel siinä vaiheessa, jos kaikki hoidot on todettu tehottomiksi. Miehen epäröimätön vastaus oli adoptio. Mahtavaa; meillä on siis yhteinen varasuunnitelma. Peukutetaan nyt siis kuitenkin vielä vahvasti sille, että varasuunnitelmaa ei tarvita. Ja eipähän se adoption toteutuminenkaan mutkatonta tai varmaa ole...

Eilen olin taas vyöhyketerapiassa hemmoteltavana. Minulle hoito tosiaan on hemmottelua, sillä itselläni ei jalkapohjissa ole varsinaisia kipupisteitä. Jossain kohdissa hieronta kyllä tuntuu voimakkaammin kuin toisissa, mutta pistävää tai viiltävää kipua ei tunnu. Seuraava hoitoaika on parin päivän päästä eli neljäntenä Puregon-päivänä. Sain tosiaan luvan aloittaa seuraavan hoidon heti tähän uuteen kiertoon ja ensimmäisen piikin pistin eilen. Tällä kertaa annos on vain 50 yksikköä aiemman 75:n sijaan. Loppuviikosta sitten kontrolliin.

Lapsettomuushoidot ja lapsettomuusasia ylipäänsä vie aivan uskomattoman suuren osan ajatuksista. Se linkittyy tavalla tai toisella suunnilleen kaikkeen, mitä elämääni kuuluu. Vaikka sen ylivaltaa vastaan yrittää taistella, se löytää uusia muotoja ja ilmestyy esiin odottamattomasti. kauhukseni huomaan välillä tekeväni lapsettomuudesta "kruunua" itselleni; ikään kuin lapsettomuuskärsimykseni tekisi minusta tärkeämmän tai jalomman kuin muista, kuin oma tuskani olisi suurempi kuin kenenkään muun jostain muusta asiasta johtuva kipu, paha mieli tai pelko. Itsekkyydeksikin tätä voi kutsua. Apua, haluan takaisin oman epäitsekkään itseni! Lupaan yrittää keskittyä taas vähemmän omaan (piikitettyyn) napaani ja kysellä ystäviltäni enemmän, mitä heille ihan oikeasti kuuluu, mistä he juuri nyt iloitsevat ja mitä murehtivat.

Matkalla piinapenkkiin

Olen taas astumassa kynnyksen yli tilaan, jonka tiedän olevan epämiellyttävä. Puregonit ja Pregnylit on pistetty ja myöhemmin tänään olen menossa inseminaatioon. Urhea Mies joutui jälleen tekemään tuttavuutta paperipussin ja valkoisen purkin kanssa. Pregnyl-pistoaika oli keskiyöllä ja väsyneenä ja hermostuneena onnistuin tälläkin kertaa hajottamaan liuotusaineampullin. Sormeen tuli haava, mutta ilmeisesti en kuitenkaan saanut siruja sisuksiini... Pregnylin pistämisen jälkeen sain hillittömän itkupuuskan. Piikki tuntui inhottavammalta, mutta fyysistä kipua enemmän itkin jälleen avuttomuuden tunnetta ja pelkoa epäonnistumisesta. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, tuntuu, että henkistä kanttiani koetellaan tässä prosessissa ihan tosissaan. Miten te, joilla on takana huomattavasti pidempi lapsettomuusaika ja useampia hoitokertoja kuin meillä, kestätte ehjinä?

Välillä tulee mieleen epäillä koko härdellin järkevyyttä. Ei siis ainoastaan meidän kohdallamme vaan myös yleisesti ottaen. Maailmassa on ihmisiä aivan liikaa ja silti yhteiskunnallamme on lapsettomuuden hoitoon erikoistuneita lääkäreitä ja klinikoita, jotka tekevät kaikkensa auttaakseen lapsista haaveilevia ihmisiä toiveiden täyttämisessä. Lääketeollisuus kehittää lääkkeitä, joilla pystytään vaikuttamaan ihmiskehon toimintaan. Naiset syövät, pistävät ja sumuttavat lääkkeitä kustannuksista ja sivuvaikutuksista huolimatta. Miehet koettavat kantaa oman osansa ja pitää yllä toiveikkuutta. Epäonnistuneet hoidot tuottavat surua ja vaaditaan sisua, jotta jaksaa jatkaa seuraavaan yhtä epävarmaan yritykseen. Omalla kohdalla mietin, olenko ehkä sittenkin jotenkin ylireagoinut ja hakeutunut liian aikaisin liian rankkoihin hoitoihin. Olen kuitenkin "vasta" 27-vuotias; luonnonmukaiselle lastensaannille olisi vielä viitisentoista vuotta aikaa. Olisiko sittenkin pitänyt odotella eikä lähteä lääke- ja hoitorumbaan? Jos joskus saamme lapsen, tuleeko meistä kuitenkaan hyviä vanhempia? Toisin sanoen: onko lapsensaanti ja lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos todellakin kaiken tämän arvoista? Toivon, että on, ja sellaisen kuvan kaikkien lapsellisten puheista saa. Onnellinen olen nykytilanteessakin, mutta näköjään kaipaan vielä lisää onnea.

Aiemmassa merkinnässä mainitsin olevani menossa vyöhyketerapiaan. Olen nyt käynyt hoidossa kaksi kertaa ja tähänastiset kokemukset ovat positiivisia. Ensimmäisellä kerralla juttelin ensin tilanteestamme terapeutin kanssa ja hän teki hoitoa korviin, kämmeniin ja jalkoihin. Lisäksi hän antoi laserhoitoa munasarjojen ja kohdun alueelle. Varsinaisia kipupisteitä ei löytynyt, mutta - liekö johtunut laserista vai sattumasta - Terolutilla aikaansaatu vuoto alkoi hoidon jälkeen paria päivää ennen kuin sen olisi "kuulunut" alkaa. Toisella käyntikerralla vyöhyketerapiakäsittelyssä olivat kämmenet ja jalat ja myös laser oli jälleen käytössä. Kaiken kaikkiaan hoidosta jäi hyvä olo, ja jo pelkästään sen takia käynnit olivat mielestäni kannattavia. Konkreettisen hoidon lisäksi terapeutin onnistui antaa minulle positiivisuutta ja mielenrauhaa. Hänen mukaansa kropastani huokuu jännittyneisyys, mutta toisaalta reagoin kuulemma hoitoon hyvin nopeasti ja voimakkaasti. Ekstrana sain vielä hoitoa osteopaatilta: häntäluuni on kaatumisten seurauksen kuulemma aivan vinkurallaan ja osteopaatti käytti taikakäsiään saadakseen sen oikenemaan. Olen ajatellut jatkaa vyöhyketerapiaa ja laserhoitoa, mikäli tämä nyt meneillään oleva hoito epäonnistuu. Ja jos se onnistuu, annan osan kunniasta mielelläni vyöhyketerapeutille, vaikka siihen ei mitään lääketieteellistä perustetta olisikaan.

Lasipallo

Tunnen olevani lasipallo. Alun perin olin vahvaa lasia eivätkä pienet kosketukset vaurioittaneet pintaani. Ensimmäinen kova isku teki pintaan särön, muttei vielä hajottanut. Iskut eivät loppuneet tuohon vaan niitä on tullut useita, epäsäännöllisesti, eri voimakkuuksilla, odotetusti ja odottamatta. Muutaman kerran olen mennyt säpäleiksi lattialle ja minut on kursittu kokoon. En enää ole yhtä vahva kuin aluksi ja pienemmätkin iskut tuntuvat kovilta ja voivat saada minut särkymään. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin olen sirpaleina pitkin poikin lattiaa ja koetan saada järjestystä palasiin, jotta voisin taas jonain päivänä olla ehjä ja vahva. Tänään tuntuu raskaalta istua töissä, olla asiakkaille ystävällinen ja näytellä työkavereille hyväntuulista, kun sielun ehjäys on aivan alkutekijöissään. Toisaalta tuskin kotona peiton alla yksin murehtiminen tekisi päivääni yhtään paremmaksi.

Kuulin eilen rakkaimman ystäväni odottavan kolmatta lastaan. Olin sen jo arvannutkin ystävän pelokkaasta ja etäästä käytöksestä. Hän kertoi lähes ensimmäisen ajatuksensa plussatestin jälkeen olleen suru meidän puolestamme ja pelko reaktioistamme. Voi pientä! Eihän sen noin pitäisi mennä, en haluaisi surumme varjostavan ystävien suurinta iloa. Koko matkan ystäviltä kotiin itkin kilpaa lokakuisten sadepilvien kanssa. Olen sataprosenttisen onnellinen ystäviemme puolesta, mutta samaan aikaan surullinen. Toivoimme alun perin pääsevämme samalle "kierrokselle" jo ystäviemme odottaessa toista lastaan. Nyt heille tulee kolmas ja me olemme edelleen kaksin. Eilisestä itkustani suuri osa oli taas pahaa mieltä Miehen puolesta. Sen sijaan, että hän pääsisi nauttimaan isyydestä ja olemaan osa isäheimoa, hän joutuu tyynnyttelemään itkuani ja keräilemään sirpaleita. Miehellä näyttää olevan jokin vahvempi usko, joka sanoo toiveidemme vielä joskus toteutuvan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut niin paljon - kahdessa paikassa opiskelu, työn etsintä, muutto, naimisiin meno -, että pari vuonna jatkunut tasainen puurtaminen ja muutoksettomuus alkaa ahdistaa. Kaipaisin jotain uutta, joka laittaisi rutiineja uusiksi. Äitiyslomalle jääminen ei näytä toteutuvan; siispä mietin työpaikan vaihtoa. Harmi vain, että tällä hetkellä ei avoimia työpaikkoja juurikaan ole tarjolla. Ehkä olisi terveellisempää vain rauhoittua paikoilleen ja tyytyä tähän muutoksettomuuteen ja perushyvään arkeen. Levoton sieluni ei kuitenkaan ole samaa mieltä vaan etsii vaihtoehtoja.

Tänään menen ensimmäistä kertaa vyöhyketerapeutin vastaanotolle. En oikein osaa päättää, uskonko vaihtoehtohoitojen voimaan. Ajattelin kuitenkin, että tuskin tunnin käsittelystä voi haittaakaan olla, ja ainakin rikastun taas yhdellä kokemuksella. Ilmeisesti tiedossa on perinteisen vyöhyketerapian lisäksi myös laserhoitoa, mitä ikinä se onkaan.

Välitilassa

Mikä se sellainen syysloma on? Se taitaa olla jotain, mistä koululaiset saavat nauttia muutaman päivän tai jopa viikon ajan syksyn alkaessa taittua talveksi. Sen voi myös määritellä yllätysmomentiksi, joka kääntää lapsettomuushoidoissa kävijän toiveikkuuden pettymykseksi. Tarkoitus oli siis päästä aloittamaan uusi pistoshoitokierros viime viikon lopussa ja pitää sisuskaluni aktiivisessa toiminnassa ilman turhia välikiertoja. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun paljastui, että klinikka onkin tämän viikon syyslomalla eikä siellä näin ollen tehdä mitään tutkimuksia tai toimenpiteitä. Syyslomalla!! Eihän meillä tavallisilla lapsettomilla toimistotyöläisilläkään mitään syyslomia ole, miksi siis klinikan henkilökunnalla? No, ei auta itku markkinoilla. Täytyy vain toivoa, että marraskuusta tulee meidän kuukautemme ja ettei edessä uhkaavana kummitteleva joulusulku vaikuta hoitoihimme.

Viikonloppuna juttelin hoitotilanteestamme äitini kanssa. Hänellä on tapana murehtia asioista vähän liiankin kanssa, mutta jostain syystä tätä asiaa hän ei edelleenkään tunnu ottavan tosissaan tai kantavan siitä huolta. Äidillä on kuulemma tunne, että meille käy vielä hyvin. Voisinpa luottaa hänen sanoihinsa, kuten aina lapsena luotin! Totesin äidille, että uskon lapsettomuuden olevan asia, jota ei voi täysin ymmärtää, ellei ole itse läpikäynyt sen mukanaan tuomaa tunneskaalaa. Aivan samalla tavalla en itse voi yrityksistäni huolimatta täysin samaistua äidin polvikipuun, koska en ole itse vielä koskaan loukannut polveani. Totesimme yhdessä tuumin, että vaikka kyseessä ovatkin kaksi aivan eri "vaivaa", niillä on jotain yhteistäkin: polvikipu tuntuu fyysisenä kipuna jokaisella askeleella, mutta yhtä lailla lapsettomuus viiltää sielussa jokaisella sydämenlyönnillä, joka aterialla, joka kerta harrastuksiin mennessä, joka ilta kun lamppu sammuu. Sen saa karistettua kannoiltaan korkeintaan pieniksi hetkiksi silloin tällöin.

Aiemmin totesin, että olisin valmis tekemään elämäntapoihini mitä tahansa muutoksia, jos tietäisin niistä olevan apua. Vauvahaaveissa eläessä tuntuu myös siltä, että jos joskus lapsen saisin, olisin hänestä kiitollinen joka ainoa päivä enkä koskaan väsyisi. Kuitenkin järjellä ajatellen tiedän, että väsymyksen hetkiä tulisi aivan varmasti enkä takuulla välttyisi myöskään turhautumiselta, kiukulta tai voimattomuuden tunteelta. Ovatko nämä tunteet luvallisia myös äidille, joka on haaveillut lapsesta monta vuotta ja ehtinyt valmistautua tulevaan perusteellisesti? Pelkään jo etukäteen, että yrittäisin olla liian vahva enkä antaisi itselleni lupaa tuntea heikkoutta tai ilmaista mitään negatiivisia tunteita.

Leijunta välitilassa jatkuu. Olenkohan koskaan ennen odottanut pimeää marraskuuta näin kärsimättömänä?

Ei täysosumia tällä viikolla

Niinpä niin, se siitä sitten. Samaan aikaan, kun ystäväpariskuntamme on laitoksella hakemassa omaa nyyttiä kotiin, minä murehdin sitä, ettei elämän onnetar tälläkään kertaa ollut meille suosiollinen. Vielä aamulla kuvittelin alavatsan juilinnan olevan hyvä merkki, mutta toisin kävi.

Tällä hetkellä päälimmäinen tunne on epäonnistuneisuus; miten voikin ihminen olla näin väärin ohjelmoitu ja kelvoton? Kuten aiemmin jo kirjoitinkin, toivoin positiivista lopputulosta paitsi itseni myös Miehen vuoksi. En olisi halunnut hänen enää joutuvan kiikuttamaan klinikalle valkoista purkkia paperipussissa. Oman mielipahansa lisäksi hän pääsee kokemaan myös minun murheeni. Minua harmittaa kaiken kukkuraksi myös lääkäreiden vuoksi: he tekevät parhaansa, mutta siltikään minusta ei ole raskautujaksi. Turhauttavaa mennä taas vastaanotolle aloittamaan koko homma alusta. Kuinkahan monta piinaviikkoa ja pettymystä sitä vielä pystyy vastaanottamaan? Onko kaiken tämän tarkoituksena tehdä minusta hienompi, nöyrempi ja jalompi ihminen?

Onneksi sain jo eilen valmiiksi pienet sukat ystäväpariskuntamme syntymässä olevalle lapselle. Sain niihin innoituksen viime viikolla, kun itsellä oli hyvä mieli inssin jäljiltä. Jos neule olisi ollut vielä tänään kesken, olisin varmaan haudannut sen kaapin perälle. Nyt voisin taas sopia itseni kanssa, että seuraava pieni neule, jonka teen, on omalle lapsellemme. Saa nähdä, tuleeko sen aika koskaan.

Huomenna "pääsen" taas jonottamaan klinikan puhelinpäivystykseen ja todennäköisesti seuraava pistokierros alkaa jo tämän viikon lopussa.

Piinaa

En haluaisi kuulostaa kirjoituksissani katkeralta tai kiittämättömältä, mutta helposti lapsettomuutta miettiessä ajatukset siirtyvät negativisuustaajuudelle. Elävässä elämässä olen kuitenkin mielestäni enemmän positiivisuuteen kuin negativiisuuteen taipuvainen. Tai aivan tarkkoja ollaksemme koen kaikkein eniten olevani realisti, joka ottaa asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat eikä hötkyile turhia mihinkään suuntaan.

Aitoa katkeruutta ja elämän epäreiluuden kokemista tunsin kuitenkin pari viikkoa sitten odottaessani klinikalla pääsyä lääkärin puheille. Olin sillä kertaa liikkeellä yksin ja olin piikittänyt Puregonia viikon verran. Jännitin kovasti, miten lääke oli tepsinyt ja olisiko sisuksissani kasvamassa yhtään potentiaalista munarakkulaa. Viereeni penkille tuli istumaan kaksi teinityttöä sekä keski-ikäinen nainen, toisen tytön äiti. Tyttöjen juttuja kuunnellessani kävi ilmi, että toinen tytöistä oli tulossa aborttiin - toista kertaa. Ikää neitokaisella oli ehkä 16 vuotta, kenties jopa 17. Kätilöä ehkä hieman kummastutti, kun kävelin sisään vastaanottohuoneeseen kyyneleet silmissä kuumottaen. Onko raaempaa sattumaa kuin asettaa samalle odotuspenkille tahattomasti lapseton, hormoneja itseensä piikittävä nainen ja toiseen aborttiinsa valmistautuva tyttö? En tuomitse aborttia, sillä mielestäni naisella tulee olla oikeus päättää siitä, onko kyvykäs vanhemmaksi. Hetki kuvailemalleni kohtaamiselle ei vaan olisi voinut olla huonompi.

Edellisessä kirjoituksessa sanoin, että koetan olla tunnustelematta niin oireita kuin oireettomuuttakin. Katin kontit. Koska en ole edelleenkään löytänyt kropastani kovasti kaipaamaani off-nappulaa tuntemuksille enkä ajatuksille, inseminaation lopputulos askarruttaa koko valveillaolon ajan. Kuten jossain toisessa blogissa todettiinkin, piikityspäivät menevät nopeasti, koska koko ajan on jotain tekemistä, mutta piinapäivät ovat todellista piinaa. Eikö voisi olla jo ensi viikon loppu? En ole edelleenkään kertonut inssistä kenellekään, joten kaikki mietintä täytyy tehdä omassa päässä tai Miehen kanssa. Taitaa Miestäkin jännittää, vaikka hän ei sitä olekaan tunnustanut. Toivoisin tietysti positiivista lopputulosta itseni vuoksi, mutta vielä enemmän Miehen vuoksi. Hänestä tulisi mahtava isä.

Jännitystä elämään

Syksy on alkanut odotettua paremmin. Olin kesällä asennoitunut siihen, että syksylläkään ei hoitojen suhteen tapahdu julkisella puolella mitään ja että jokaisen pienenkin edistysaskeleen eteen saa tehdä hartiavoimin töitä, soitella sinne tänne ja anella ymmärtämystä. Nyt on kuitenkin tullut todistettua, että kun julkisen puolen pyörivän rattaan kyytiin on kerran päässyt, vauhti ei hetkeen pysähdy. Ja hyvä niin. Tulee olo, että asia etenee eikä tarvitse kärvistellä viikkokausia samassa tilanteessa. Sekin tuntuu tässä vaiheessa isolta jutulta.

Syksy alkoi piikittämisellä. Opettelin pistämään Puregonia ja ilokseni lääke tehosi. Ensimmäinen hoitokierto jouduttiin kuitenkin jättämään ulkomaan matkan takia kesken. Nyt on meneillään seuraava kierto - sen loppupuoli. Viime viikolla lääkäri määräsi piikittämään Pregnylin ja varasi ajan inseminaatioon. Olin kuvitellut, että inseminaatioon turvaudutaan vasta hiukan myöhemmässä vaiheessa ja siksi hiukan järkytyin, mutta tarkemmin ajateltuna operaatioon lähtö jo nyt tuntui ihan hyvältä. Näin inseminaatiosta etukäteen painajaisia ja kuvittelin sen paljon todellisuutta isommaksi jutuksi. Onhan kyseessä kuitenkin uuden elämän alkuun auttaminen! Vastaanottohuoneesta pois lähtiessä olo oli tosi kummallinen. Fyysisesti ei tuntunut miltään, päässä ja sydämessä sen sijaan velloi iso kuohu. Nyt inseminaatiosta on kulunut muutama päivä ja koetan olla tunnustelematta mahdollisia oireita tai oireettomuutta. Maltan mieleni ja olen kuin en olisikaan. Sen verran olen jo matkan varrella viisastunut, että lasketun ajan laskuriin en vahingossakaan kajoa. Se aiheuttaa takuuvarmasti pahan mielen.

Inseminaation iltana vietin muutaman tunnin kahden ystäväni kanssa, jotka olen tuntenut liki parikymmentä vuotta. Heille en ole kertonut yli kahden vuoden yrityksestämme; ehkä olen ajatellut, etteivät he ymmärtäisi koko vauvahaavetta. Melkein joka tapaamisellamme nykyään tulevat puheeksi kavereiden lapset ja niin tälläkin kertaa. Ystäväni miettivät, kuinka aika kuluu ja pian olemme jo kolmikymppisiä. Jos siis haluaisi saada esikoisen ennen pyöreitä synttäreitä, pitäisi toimeen ryhtyä melkeinpä heti. Ja sitä paitsi olisi hyvä suunnitella asiaa muutamia kuukausia ennen tosiyrityksen alkamista, jotta voisi jättää ruokavaliosta pois kaikki haitalliset aineet ja muutenkin muuttaa elämäntapoja parempaan suuntaan. "Ja voihan se olla, että pariin ensimmäiseen kuukauteen ei edes tärppää!"

Aivan niin, rakkaat ystäväiseni. Voihan se olla, että pari kuukautta joutuu kärvistelemään. Näin jälkeenpäin ajateltuna kyseisen repliikin jälkeen olisi ollut hyvä kertoa varovasti, että meidänkään ystäväpiirissämme ei kaikilla tuo pari kuukautta ihan riitä. Halusin kai kuitenkin suojella ystäviäni ikäviltä totuuksilta ja pidin suuni kiinni, kuten taannoisessa unessani minulle opetettiin. Onhan sitä paitsi kuitenkin aika todennäköistä, että näillä ystävilläni tärppi käy melkein heti yrityksen alettua eikä lapsettomuuden varjokaan käväise mielessä. Mies ja minä hoitelemme sen 15 % kiintiön, joka lapsettomille on varattu.

Totuuksia

Otteita elämästämme voi lukea Hesarin sarjakuvasivuilta.

Kohtalon johdatusta

En tunnusta mitään uskontoa, joten en myöskään syytä mitään ylempää tahoa lapsettomuudestani tai rukoile siihen ratkaisua. Lähinnä ehkä uskon kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Niinpä en ole aiemmin mainittuun miksi-kysymykseenkään etsinyt syvällisempiä vastauksia vaan koetan tyytyä itseltäni saamaani vastaukseen "siksi".

Kohtalouskooni liittyy myös se, että uskon ainakin elämäni suurempien linjojen toteutuvan samanlaisina riippumatta tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Niinpä lapsettomuushoidot arveluttavatkin minua, sillä koen niiden olevan kohtaloon puuttumista ja ennalta määrätyn tulevaisuuden muokkaamista. Liiallisesta kohtaloon puuttumisesta pelkään seuraavan rangaistuksen, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi ylivaikea raskaus tai vakavasti sairas lapsi. Järjen ääni päässäni sekä pari ystävääni yrittävät kyllä sanoa, että ajatukseni ovat melko kaukaa haettuja ja että kyllä lapsettomuutta voi hoitaa. Saman periaatteen mukaisestihan monet pitkäaikaissairaat olisivat kuolleet ilman lääkitystä. Tietooni ei myöskään ole tullut, että lapsettomuushoitojen avustukselle maailmaan saatetut lapset olisivat sen sairaampia kuin luonnon omilla menetelmillä alkunsa saaneet pienokaiset. Mutta silti... En voi olla miettimättä, yritänkö hoitoihin menemällä rikkoa liikaa luonnon suunnitelmaa ja minulle määrättyä kohtaloa.

Pohdintojeni taustalla lienee pelko vammaisen lapsen saamisesta. Mitä tekisin, jos lapsettomuushoitojen tuloksena tulisin raskaaksi ja saisin tietää odottavani vammaista lasta? Pelkkä ajatus moisesta tilanteesta on pelottava. Onko luvallista sanoa - kaiken lapsettomuuspohdinnan jälkeen -, etten uskoisi selviäväni vammaisen lapsen äitinä? Olenko täysin kiittämätön ja kelpaamaton äidiksi, kun edes mietin tällaista? Eikö minun kuuluisi olla kiitollinen siitä, että ylipäänsä saisin kauan kaivatun lapsen?

Monet mielessäni pyörivistä ajatuksista ovat aivan liian pitkälle vietyjä, mutta odotusta odottaessa on aikaa monenlaiseen turhaankin toimintaan. Ja siitähän ne lapselliset ystävät tuntuvat olevan kateellisia... Aina on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.

Miksi?

Yksi lapsettomuudesta kärsivien vakiokysymyksistä ja pohdinnan aiheista lienee "miksi juuri minä?". Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kohtalon? Miksi taakka on annettu kannettavaksi minulle eikä jollekulle muulle? Onko jotain, mitä voisin tehdä toisin ansaitakseni lapsen?

Vaikka tiedänkin kyseessä olevan ehkä lähinnä sattuman, koen oman lapsettomuuteni rangaistukseksi kaikesta muusta hyvästä, mitä olen elämässäni tähän mennessä saanut. Vanhempani ovat huolehtineet minusta rakkaudella, rahaa on ollut riittävästi muttei ylenpalttisesti, olen saanut harrastaa monenlaista, minulla on ystäviä, koulussa on aina mennyt hyvin, olen saanut haluamani opiskelupaikan, olen löytänyt rakkaan Miehen, minulla on hyvä työpaikka, olen aina ollut terve... Ei makeaa mahan täydeltä eli kyllähän jokaisen elämään täytyy kuulua jotain negatiivista. Mutta miksi se juuri minun kohdallani liittyy suurimman ihmeen kokemiseen, uuden elämän synnyttämiseen? Tällä hetkellä tuntuu, että luopuisin mistä tahansa muusta saavuttamastani asiasta, jos sillä saisin suurimman toiveeni toteutumaan. Ovatko kaikki muut raskaaksi tulleet naiset luopuneet jostain, jotta ovat ansainneet vauvaonnensa?

Myös vakiintuneita elämäntapojani muuttaisin heti, jos tietäisin siitä olevan apua. Syönkö liikaa makeaa? Pystyisin luopumaan herkuista. Urheilenko liikaa (tai liian vähän)? Voisin muuttaa liikuntatottumuksiani. Stressaanko liikaa? Kykenisin löysäämään otettani. Kaikkia näitä muutoksia on vaikea tehdä ilman pätevää syytä ja kunnon motivaatiota, mutta jos tietäisin niistä olevan apua, en epäröisi hetkeäkään. Elämäntapojen muuttamista kokeilin noin vuosi sitten, kun luin vähähiilihydraattisen ruokavalion vaikutuksesta hormonitoiminnan tasapainottumiseen ja päätin testata sen toimivuutta omalla kohdallani. Muutama kilo lähti ja olo oli hyvä, mutta ilmeisesti muuta vaikutusta ei ollut. Kolme-neljä kuukautta sinnittelin varsin vähillä hiilihydraateilla, kunnes aloin taas sallia itselleni muutaman palan ruisleipää, hedelmiä, pienen palan pullaa, muutaman karkin... Ja sitten oltiinkin taas takaisin vanhassa tutussa vähärasvaisessa ja hiilaripainotteisessa ruokavaliossa. Tulipahan joka tapauksessa kokeiltua karppausta ja nyt tiedän, mistä siinä on kyse. Toisaalta harmittaa, etten jatkanut karppausta sitkeästi talven yli. Ehkä olisin huomannut tuloksia vasta myöhemmin? Ehkä hormonitoimintani olisi normalisoitunut? Ehkä olisin jo raskaana?

Raskaana en kuitenkaan ole. Edellisistä kuukautisista on 92 päivää. Syön vaihdevuosioireista kärsiville naisille tarkoitettua lääkettä saadakseni vuodon alkamaan sopivana päivänä, jotta pääsisin mahdollisimman pian seuraavaan hoitoon eli ovulaation induktioon. Vuodon alkamisen yritän saada osumaan klinikan avautumisen, työmatkan ja lomamatkan väliin. Aikamoista rulettia. Ei aivan venäläistä, mutta ei myöskään kovin kaukana siitä.

Tänään muuten kerrottiin lehdessä, että Kiinassa tehdään 13 miljoonaa aborttia vuosittain. Länsimaissa ihmiset käyttävät suuria summia lapsettomuushoitoihin ja heidän suurin unelmansa on saada lapsi. Elämä taitaa olla hiukan epäreilua.

Mistä tunnet sä ystävän?

Luin taannoin naistenlehdestä artikkelin, jonka otsikko oli "Ystävä katosi äitimaahan". Kieltämättä tunnistan ilmiön: lapsen synnyttyä ystävä ei olekaan enää aivan ennallaan ja ajatukset pyörivät lapsen ja tämän hoitamisen ympärillä. Eikä siinä mitään ihmeellistä ole, sillä varmasti lapsen syntyessä maailma myllertyy ja elämään tulee uusi keskipiste. Äitiys ei ole vain hetkellinen olotila vaan koko loppuelämän ajan kestävä rooli. Äiti astuu maailmaan, josta ei ole paluuta. Siihen maailmaan tai ainakaan kaikkiin sen lokeroihin ei meillä lapsettomilla ole asiaa. Ja tietysti äitiys tarkoittaa useimpien osalla myös uutta ajankäyttötapaa, jossa ei ystäville enää löydy yhtä paljon aikaa kuin ennen. Itse huomaan usein lykkääväni jopa äiti-ihmisille soittamista, sillä ajattelen heidän olevan varmasti juuri imettämässä, hiekkalaatikolla, lasta nukuttamassa, vauvaa kylvettämässä tai harvinaista vapaahetkeä miehen kanssa viettämässä enkä henno heitä häiritä. Olisi kiva kuulla äitien mietteet: kokevatko he kadonneensa äitimaahan, tuntevatko haikeutta tai kateutta lapsettomien ystävien elämäntilanteesta ja haluaisivatko pitää yhteyttä ystäviinsä aivan samoin kuin ennen lapsen syntymääkin.

Itse myönnän rehellisesti tunteneeni erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana kateutta lapsellisia ja vauvaa odottavia ystäviäni kohtaan. Lapsia alkaa olla jo melkein kaikilla ja vauvauutisia on tuntunut tulevan lähes viikoittain. Toki matkustaminen, harrastaminen ja muut lapsen syntymän jälkeen hankaloituvat aktiviteetit ovat mukavia, mutta vaihtaisin milloin tahansa oman hektisen elämäni vauvanodotukseen ja lapsen hoitoon. Olen tuntenut syvää syyllisyyttä niitä kateuden ja katkeruuden tunteita kohtaan, joita ystävien vauvauutiset ovat minussa herättäneet. Miksi he, muttemme me? Olen vuodattanut kyyneleitä autossa ystäväpariskunnan luota palatessamme, olen kironnut Miehelle elämän epäreiluutta ja sulkenut korvani, kun ystäväni on kertonut tulevalle vauvalle hankkimistaan tavaroista. Olen miettinyt, missä olisi paikka, jossa lapsia ei olisi eikä lapsettomuuden tuskaa tarvitsisi jatkuvasti kohdata. Kateus on ollut hyvin ristiriitaista, sillä samaan aikaan olen kuitenkin ollut aidosti onnellinen ystävieni puolesta heidän saadessaan kokea elämän ihmeen. Uskoisin, että olen onnistunut peittämään mustat tunteeni jopa tullessani yllätetyksi vauvauutisilla, vaikka sydämeni onkin jättänyt pari lyöntiä väliin ja tajunta hetkeksi sumentunut. Olisi liian tuskallista murtua juuri sillä hetkellä, kun ystävät ovat onnellisimmillaan. Kerron omasta tilanteesta mieluiten itse valitsemallani hetkellä itse valitsemilleni ystäville.

Jotkut pitävät lapsettomuuden tiukasti omana salaisuutenaan, mutta itse en kuulu tähän joukkoon. En jaksa yksin kantaa taakkaa enkä halua Miehellekään jokaista mielenliikettäni purkaa, vaikka hän tietysti tärkein tukipilarini onkin. En kuitenkaan toitota asiaa ympäriinsä enkä todellakaan kaikille kavereille ole asiasta maininnut. Niiden ystävien, joiden kanssa olen asian jakanut, toivon pystyvän pehmentämään iskua, en iskevän miekalla takaisin. Aivan ihanaa tukea olen ystäviltäni saanutkin. Olen saanut vahvistavia halauksia oikealla hetkellä ja vaikenemista silloin, kun sanoja ei ole. Vertaistukeakin olen yllätyksekseni löytänyt ja saanut kuulla usealtakin taholta, että ystävät toivoisivat saavansa nähdä meidät vanhempina. Usein itsestäni kuitenkin tuntuu, etten haluaisi kuormittaa ystäviäni murheillani tai jakaa heille pahaa mieltäni. En halua ystävyyteni olevan raskas kantaa.

Odottavan aika on pitkä

Pahinta lapsettomuuden hoidossa on odottaminen. Vaikka aika toisaalta kuluu pelottavankin nopeasti, seuraavaa kuukautta ja seuraavan hoidon tai hoitokerran alkua odottaessa ajankulu hidastuu. Jos edes tietäisi hoidon etenevän toivotusti, odottaminen voisi olla helpompaa. Nyt epävarmuuden tunnetta lisää muutama käytännön seikka, kuten se, pääseekö klinikalle puhelimella läpi oikeana päivänä, löytyykö vastaanottoaikaa aina täydestä aikataulusta ja miten klinikan kesäsulku tulee vaikuttamaan hoitojen etenemiseen. Viime kuussa sain kyllä kätilön langan päähän, mutta kaikki vastaanottoajat oli jo varattu. Siispä uusi yritys seuraavassa kierrossa. Hyvin todennäköisesti seuraavan kerran soittaessani todetaan, että kesäsulku tulee vastaan ja uuden hoidon aloitus siirretään syksyyn. Sitten voimmekin siirtyä odottelemaan syksyä ja siinä välissä jännityksellä odottaa, onko kuukautiskiertonikin päättänyt jäädä kesätauolle vai olisiko kroppani kenties tullut järkiinsä ja palauttanut kierron normaaliksi.

On kummallista, miten monta vaihetta odotuksen odottajan mieli ehtii käydä läpi kuukauden aikana. Kuukautisten alettua pinnalla on pettymys ja hetkellinen luovuttaminen. Jos tähän samaan saumaan sattuu kuulemaan ystävien vauvauutisia (kuten minä muutama viikko sitten), surkeuden alho saattaa olla melkoisen syvä. Pikku hiljaa mieli alkaa kuitenkin piristyä ja ajattelu muuttua positiivisemmaksi. Kierron puolivälissä tuntuu jo suorastaan hyvältä ja kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Ovulaation (mikäli sellainen siis edes on löydettävissä...) jälkeen mielessä risteilevät vuorotellen suuret toiveet ja tulossa olevaan pettymykseen valmistautuminen. Tunteiden kontrolloiminen on tunnetusti vaikeaa, eikä näitäkään tunteita ja mielenliikkeitä voi kahlita. Tai ainakaan minä en siihen pysty. En osaa kytkeä alitajuntaa ja ajattelua off-asentoon. Jos voisi porskuttaa eteenpäin tunteettomana tai edes jossain vakiotunteessa pysyen, oma ja puolison elämä saattaisi olla hieman helpompaa.

Kävin tutustumassa Simpukka ry:n sivuihin ja löysin sieltä oheisen listan, joka kuvaa lapsettomuuden surutyön vaiheita. Vaiheet ovat:

- Shokki
- Kieltäminen
- Viha ja kateus
- Syyllisyydentunne
- Masennus
- Luopuminen ja suru
- Elämän eheytyminen

Tuon listauksen voin allekirjoittaa, vaikka en sitä vielä loppuun saakka olekaan kokenut. Toivon voivani hypätä listalta kesken pois. Tähän mennessä olen käynyt läpi ainakin jossain määrin listan viisi ensimmäistä kohtaa, ja luopumisesta ja surustakin olen saanut esimakua.

Tähänastinen tie

Kuten mainitsin, en vielä kymmenisen vuotta sitten olisi millään voinut kuvitella, että olisin tänään siinä tilanteessa, missä olen. Ensinnäkään en uskonut löytäväni rakastavaa miestä. Kaikesta huolimatta niin kävi ja ihmettelen päivittäin, miten ihmeessä juuri minulle on käynyt näin hienosti. Mieheni rakastaa minua sekä sanoillaan että teoillaan. Mainitsin myös, etten uskonut koskaan haluavani lasta. Tämä johtui suurelta osin epäuskosta miehen löytymistä kohtaan, mutta myös omasta riittämättömyyden tunteesta. Myönnettäköön, että kenties aika moni alle parikymppinen kokee olevansa kypsymätön äidiksi... Mutta itselläni oli tuolloin sellainen tunne, että lapsen kasvattaminen vaatisi paljon suuremmat voimavarat kuin itselläni koskaan tulee olemaan. En tarkoita fyysisiä voimavaroja tai jaksamista, vaan sitä kaikkea viisautta ja vahvuutta, jota vanhemmilla pitäisi olla.

Loppujen lopuksi muutaman Miehen kanssa vietetyn hyvän yhteisen vuoden jälkeen aloin kuitenkin pikku hiljaa muuttaa mieltäni ja tuntea vauvakuumeen ensioireita. Ne eivät tulleet esiin yhtäkkiä tai jonain tiettynä hetkenä - kuten ystävien saadessa lapsia - vaan hiipien ja salakavalasti. Lapsi alkoi tuntua luontevalta askeleelta elämässämme. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut ongelmia terveyden kanssa, jossain sydämeni sopukassa aavistin, että perheen kasvattaminen ei kohdallamme tule onnistumaan ongelmitta. Miten kummassa tuollaisen asian voi aavistaa?! Sitä en ymmärrä vieläkään. Alusta asti puhuin Miehelle vauva-ajatuksista jos-muodossa, ja näin jälkeenpäin koen sen olleen hyväksi. Jos olisimme molemmat olleet koko ajan kun-tunnelmissa, olisimme todennäköisesti tällä hetkellä vieläkin enemmän henkisesti rikki.

Tuosta sisälläni kyteneestä pahasta aavistuksesta huolimatta vakuuttelin kuitenkin itselleni, että koska olen täysin terve ja olen ollut elämässäni onnekas, myöskään vauvan saaminen ei ole ongelma. Mutta kuinkas kävikään.

Jostain on aloitettava

Tästä alkakoon tarina, joka on osa suurempaa tarinaa: omaa elämääni. Päiväkirjaa en ole koskaan osannut pitää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut itselleni helpoin tapa ilmaista tunteita ja selvitellä asioita. Murrosiän kuohujen jälkeen ei suurempaa tarvetta tunteiden purkamiselle olekaan ollut, mutta nyt olen kohdannut asian, jota ei pienessä päässä yksin saa selvitettyä. Tästä blogista tulee siis kanava, johon voin purkaa mieltäni ja sitä kautta toivottavasti saada selvyyttä omaan tunnevyyhtiini.

Vyyhdin ytimessä on kipeä asia: lapsettomuus. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut a) löytäväni rakastavaa elämänkumppania, b) toivovani joskus lasta saati c) kärsiväni lapsettomuudesta. Nyt tuo kaikki on kuitenkin totta. Miehen kanssa olemme pitäneet yhtä jo seitsemisen vuotta ja rakkaus vahvistuu päivä päivältä. Lapsitoiveet nousivat pinnalle reilu pari vuotta sitten, mutta edelleen perheemme koostuu vain meistä kahdesta. Lapsettomuustutkimuksiin julkiselle puolelle pääsimme viime syksynä ja ainoa niissä todettu ongelma on ovulaatiohäiriöni. Nyt on ensimmäinen kolmen kuukauden mittainen hoitokokeilu clomeilla takana. Ovulaatio saatiin aikaiseksi, mutta kierto lyheni reiluun 20 päivään. Seuraavaksi pääsenkin sitten harjoittelemaan pistämistä.

Elämä on tuulinen paikka, mutta onneksi auringonsäteitäkin näkyy. Tuuli voi olla kylmää ja riepovaa tai leutoa ja hyväilevää. Sekä tuulisten että aurinkoisten hetkien tunteita tulen jatkossa purkamaan tähän päiväkirjablogiin.