Välitilassa

Mikä se sellainen syysloma on? Se taitaa olla jotain, mistä koululaiset saavat nauttia muutaman päivän tai jopa viikon ajan syksyn alkaessa taittua talveksi. Sen voi myös määritellä yllätysmomentiksi, joka kääntää lapsettomuushoidoissa kävijän toiveikkuuden pettymykseksi. Tarkoitus oli siis päästä aloittamaan uusi pistoshoitokierros viime viikon lopussa ja pitää sisuskaluni aktiivisessa toiminnassa ilman turhia välikiertoja. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun paljastui, että klinikka onkin tämän viikon syyslomalla eikä siellä näin ollen tehdä mitään tutkimuksia tai toimenpiteitä. Syyslomalla!! Eihän meillä tavallisilla lapsettomilla toimistotyöläisilläkään mitään syyslomia ole, miksi siis klinikan henkilökunnalla? No, ei auta itku markkinoilla. Täytyy vain toivoa, että marraskuusta tulee meidän kuukautemme ja ettei edessä uhkaavana kummitteleva joulusulku vaikuta hoitoihimme.

Viikonloppuna juttelin hoitotilanteestamme äitini kanssa. Hänellä on tapana murehtia asioista vähän liiankin kanssa, mutta jostain syystä tätä asiaa hän ei edelleenkään tunnu ottavan tosissaan tai kantavan siitä huolta. Äidillä on kuulemma tunne, että meille käy vielä hyvin. Voisinpa luottaa hänen sanoihinsa, kuten aina lapsena luotin! Totesin äidille, että uskon lapsettomuuden olevan asia, jota ei voi täysin ymmärtää, ellei ole itse läpikäynyt sen mukanaan tuomaa tunneskaalaa. Aivan samalla tavalla en itse voi yrityksistäni huolimatta täysin samaistua äidin polvikipuun, koska en ole itse vielä koskaan loukannut polveani. Totesimme yhdessä tuumin, että vaikka kyseessä ovatkin kaksi aivan eri "vaivaa", niillä on jotain yhteistäkin: polvikipu tuntuu fyysisenä kipuna jokaisella askeleella, mutta yhtä lailla lapsettomuus viiltää sielussa jokaisella sydämenlyönnillä, joka aterialla, joka kerta harrastuksiin mennessä, joka ilta kun lamppu sammuu. Sen saa karistettua kannoiltaan korkeintaan pieniksi hetkiksi silloin tällöin.

Aiemmin totesin, että olisin valmis tekemään elämäntapoihini mitä tahansa muutoksia, jos tietäisin niistä olevan apua. Vauvahaaveissa eläessä tuntuu myös siltä, että jos joskus lapsen saisin, olisin hänestä kiitollinen joka ainoa päivä enkä koskaan väsyisi. Kuitenkin järjellä ajatellen tiedän, että väsymyksen hetkiä tulisi aivan varmasti enkä takuulla välttyisi myöskään turhautumiselta, kiukulta tai voimattomuuden tunteelta. Ovatko nämä tunteet luvallisia myös äidille, joka on haaveillut lapsesta monta vuotta ja ehtinyt valmistautua tulevaan perusteellisesti? Pelkään jo etukäteen, että yrittäisin olla liian vahva enkä antaisi itselleni lupaa tuntea heikkoutta tai ilmaista mitään negatiivisia tunteita.

Leijunta välitilassa jatkuu. Olenkohan koskaan ennen odottanut pimeää marraskuuta näin kärsimättömänä?