Matkalla piinapenkkiin

Olen taas astumassa kynnyksen yli tilaan, jonka tiedän olevan epämiellyttävä. Puregonit ja Pregnylit on pistetty ja myöhemmin tänään olen menossa inseminaatioon. Urhea Mies joutui jälleen tekemään tuttavuutta paperipussin ja valkoisen purkin kanssa. Pregnyl-pistoaika oli keskiyöllä ja väsyneenä ja hermostuneena onnistuin tälläkin kertaa hajottamaan liuotusaineampullin. Sormeen tuli haava, mutta ilmeisesti en kuitenkaan saanut siruja sisuksiini... Pregnylin pistämisen jälkeen sain hillittömän itkupuuskan. Piikki tuntui inhottavammalta, mutta fyysistä kipua enemmän itkin jälleen avuttomuuden tunnetta ja pelkoa epäonnistumisesta. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, tuntuu, että henkistä kanttiani koetellaan tässä prosessissa ihan tosissaan. Miten te, joilla on takana huomattavasti pidempi lapsettomuusaika ja useampia hoitokertoja kuin meillä, kestätte ehjinä?

Välillä tulee mieleen epäillä koko härdellin järkevyyttä. Ei siis ainoastaan meidän kohdallamme vaan myös yleisesti ottaen. Maailmassa on ihmisiä aivan liikaa ja silti yhteiskunnallamme on lapsettomuuden hoitoon erikoistuneita lääkäreitä ja klinikoita, jotka tekevät kaikkensa auttaakseen lapsista haaveilevia ihmisiä toiveiden täyttämisessä. Lääketeollisuus kehittää lääkkeitä, joilla pystytään vaikuttamaan ihmiskehon toimintaan. Naiset syövät, pistävät ja sumuttavat lääkkeitä kustannuksista ja sivuvaikutuksista huolimatta. Miehet koettavat kantaa oman osansa ja pitää yllä toiveikkuutta. Epäonnistuneet hoidot tuottavat surua ja vaaditaan sisua, jotta jaksaa jatkaa seuraavaan yhtä epävarmaan yritykseen. Omalla kohdalla mietin, olenko ehkä sittenkin jotenkin ylireagoinut ja hakeutunut liian aikaisin liian rankkoihin hoitoihin. Olen kuitenkin "vasta" 27-vuotias; luonnonmukaiselle lastensaannille olisi vielä viitisentoista vuotta aikaa. Olisiko sittenkin pitänyt odotella eikä lähteä lääke- ja hoitorumbaan? Jos joskus saamme lapsen, tuleeko meistä kuitenkaan hyviä vanhempia? Toisin sanoen: onko lapsensaanti ja lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos todellakin kaiken tämän arvoista? Toivon, että on, ja sellaisen kuvan kaikkien lapsellisten puheista saa. Onnellinen olen nykytilanteessakin, mutta näköjään kaipaan vielä lisää onnea.

Aiemmassa merkinnässä mainitsin olevani menossa vyöhyketerapiaan. Olen nyt käynyt hoidossa kaksi kertaa ja tähänastiset kokemukset ovat positiivisia. Ensimmäisellä kerralla juttelin ensin tilanteestamme terapeutin kanssa ja hän teki hoitoa korviin, kämmeniin ja jalkoihin. Lisäksi hän antoi laserhoitoa munasarjojen ja kohdun alueelle. Varsinaisia kipupisteitä ei löytynyt, mutta - liekö johtunut laserista vai sattumasta - Terolutilla aikaansaatu vuoto alkoi hoidon jälkeen paria päivää ennen kuin sen olisi "kuulunut" alkaa. Toisella käyntikerralla vyöhyketerapiakäsittelyssä olivat kämmenet ja jalat ja myös laser oli jälleen käytössä. Kaiken kaikkiaan hoidosta jäi hyvä olo, ja jo pelkästään sen takia käynnit olivat mielestäni kannattavia. Konkreettisen hoidon lisäksi terapeutin onnistui antaa minulle positiivisuutta ja mielenrauhaa. Hänen mukaansa kropastani huokuu jännittyneisyys, mutta toisaalta reagoin kuulemma hoitoon hyvin nopeasti ja voimakkaasti. Ekstrana sain vielä hoitoa osteopaatilta: häntäluuni on kaatumisten seurauksen kuulemma aivan vinkurallaan ja osteopaatti käytti taikakäsiään saadakseen sen oikenemaan. Olen ajatellut jatkaa vyöhyketerapiaa ja laserhoitoa, mikäli tämä nyt meneillään oleva hoito epäonnistuu. Ja jos se onnistuu, annan osan kunniasta mielelläni vyöhyketerapeutille, vaikka siihen ei mitään lääketieteellistä perustetta olisikaan.