Lasipallo

Tunnen olevani lasipallo. Alun perin olin vahvaa lasia eivätkä pienet kosketukset vaurioittaneet pintaani. Ensimmäinen kova isku teki pintaan särön, muttei vielä hajottanut. Iskut eivät loppuneet tuohon vaan niitä on tullut useita, epäsäännöllisesti, eri voimakkuuksilla, odotetusti ja odottamatta. Muutaman kerran olen mennyt säpäleiksi lattialle ja minut on kursittu kokoon. En enää ole yhtä vahva kuin aluksi ja pienemmätkin iskut tuntuvat kovilta ja voivat saada minut särkymään. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin olen sirpaleina pitkin poikin lattiaa ja koetan saada järjestystä palasiin, jotta voisin taas jonain päivänä olla ehjä ja vahva. Tänään tuntuu raskaalta istua töissä, olla asiakkaille ystävällinen ja näytellä työkavereille hyväntuulista, kun sielun ehjäys on aivan alkutekijöissään. Toisaalta tuskin kotona peiton alla yksin murehtiminen tekisi päivääni yhtään paremmaksi.

Kuulin eilen rakkaimman ystäväni odottavan kolmatta lastaan. Olin sen jo arvannutkin ystävän pelokkaasta ja etäästä käytöksestä. Hän kertoi lähes ensimmäisen ajatuksensa plussatestin jälkeen olleen suru meidän puolestamme ja pelko reaktioistamme. Voi pientä! Eihän sen noin pitäisi mennä, en haluaisi surumme varjostavan ystävien suurinta iloa. Koko matkan ystäviltä kotiin itkin kilpaa lokakuisten sadepilvien kanssa. Olen sataprosenttisen onnellinen ystäviemme puolesta, mutta samaan aikaan surullinen. Toivoimme alun perin pääsevämme samalle "kierrokselle" jo ystäviemme odottaessa toista lastaan. Nyt heille tulee kolmas ja me olemme edelleen kaksin. Eilisestä itkustani suuri osa oli taas pahaa mieltä Miehen puolesta. Sen sijaan, että hän pääsisi nauttimaan isyydestä ja olemaan osa isäheimoa, hän joutuu tyynnyttelemään itkuani ja keräilemään sirpaleita. Miehellä näyttää olevan jokin vahvempi usko, joka sanoo toiveidemme vielä joskus toteutuvan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut niin paljon - kahdessa paikassa opiskelu, työn etsintä, muutto, naimisiin meno -, että pari vuonna jatkunut tasainen puurtaminen ja muutoksettomuus alkaa ahdistaa. Kaipaisin jotain uutta, joka laittaisi rutiineja uusiksi. Äitiyslomalle jääminen ei näytä toteutuvan; siispä mietin työpaikan vaihtoa. Harmi vain, että tällä hetkellä ei avoimia työpaikkoja juurikaan ole tarjolla. Ehkä olisi terveellisempää vain rauhoittua paikoilleen ja tyytyä tähän muutoksettomuuteen ja perushyvään arkeen. Levoton sieluni ei kuitenkaan ole samaa mieltä vaan etsii vaihtoehtoja.

Tänään menen ensimmäistä kertaa vyöhyketerapeutin vastaanotolle. En oikein osaa päättää, uskonko vaihtoehtohoitojen voimaan. Ajattelin kuitenkin, että tuskin tunnin käsittelystä voi haittaakaan olla, ja ainakin rikastun taas yhdellä kokemuksella. Ilmeisesti tiedossa on perinteisen vyöhyketerapian lisäksi myös laserhoitoa, mitä ikinä se onkaan.

Välitilassa

Mikä se sellainen syysloma on? Se taitaa olla jotain, mistä koululaiset saavat nauttia muutaman päivän tai jopa viikon ajan syksyn alkaessa taittua talveksi. Sen voi myös määritellä yllätysmomentiksi, joka kääntää lapsettomuushoidoissa kävijän toiveikkuuden pettymykseksi. Tarkoitus oli siis päästä aloittamaan uusi pistoshoitokierros viime viikon lopussa ja pitää sisuskaluni aktiivisessa toiminnassa ilman turhia välikiertoja. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun paljastui, että klinikka onkin tämän viikon syyslomalla eikä siellä näin ollen tehdä mitään tutkimuksia tai toimenpiteitä. Syyslomalla!! Eihän meillä tavallisilla lapsettomilla toimistotyöläisilläkään mitään syyslomia ole, miksi siis klinikan henkilökunnalla? No, ei auta itku markkinoilla. Täytyy vain toivoa, että marraskuusta tulee meidän kuukautemme ja ettei edessä uhkaavana kummitteleva joulusulku vaikuta hoitoihimme.

Viikonloppuna juttelin hoitotilanteestamme äitini kanssa. Hänellä on tapana murehtia asioista vähän liiankin kanssa, mutta jostain syystä tätä asiaa hän ei edelleenkään tunnu ottavan tosissaan tai kantavan siitä huolta. Äidillä on kuulemma tunne, että meille käy vielä hyvin. Voisinpa luottaa hänen sanoihinsa, kuten aina lapsena luotin! Totesin äidille, että uskon lapsettomuuden olevan asia, jota ei voi täysin ymmärtää, ellei ole itse läpikäynyt sen mukanaan tuomaa tunneskaalaa. Aivan samalla tavalla en itse voi yrityksistäni huolimatta täysin samaistua äidin polvikipuun, koska en ole itse vielä koskaan loukannut polveani. Totesimme yhdessä tuumin, että vaikka kyseessä ovatkin kaksi aivan eri "vaivaa", niillä on jotain yhteistäkin: polvikipu tuntuu fyysisenä kipuna jokaisella askeleella, mutta yhtä lailla lapsettomuus viiltää sielussa jokaisella sydämenlyönnillä, joka aterialla, joka kerta harrastuksiin mennessä, joka ilta kun lamppu sammuu. Sen saa karistettua kannoiltaan korkeintaan pieniksi hetkiksi silloin tällöin.

Aiemmin totesin, että olisin valmis tekemään elämäntapoihini mitä tahansa muutoksia, jos tietäisin niistä olevan apua. Vauvahaaveissa eläessä tuntuu myös siltä, että jos joskus lapsen saisin, olisin hänestä kiitollinen joka ainoa päivä enkä koskaan väsyisi. Kuitenkin järjellä ajatellen tiedän, että väsymyksen hetkiä tulisi aivan varmasti enkä takuulla välttyisi myöskään turhautumiselta, kiukulta tai voimattomuuden tunteelta. Ovatko nämä tunteet luvallisia myös äidille, joka on haaveillut lapsesta monta vuotta ja ehtinyt valmistautua tulevaan perusteellisesti? Pelkään jo etukäteen, että yrittäisin olla liian vahva enkä antaisi itselleni lupaa tuntea heikkoutta tai ilmaista mitään negatiivisia tunteita.

Leijunta välitilassa jatkuu. Olenkohan koskaan ennen odottanut pimeää marraskuuta näin kärsimättömänä?

Ei täysosumia tällä viikolla

Niinpä niin, se siitä sitten. Samaan aikaan, kun ystäväpariskuntamme on laitoksella hakemassa omaa nyyttiä kotiin, minä murehdin sitä, ettei elämän onnetar tälläkään kertaa ollut meille suosiollinen. Vielä aamulla kuvittelin alavatsan juilinnan olevan hyvä merkki, mutta toisin kävi.

Tällä hetkellä päälimmäinen tunne on epäonnistuneisuus; miten voikin ihminen olla näin väärin ohjelmoitu ja kelvoton? Kuten aiemmin jo kirjoitinkin, toivoin positiivista lopputulosta paitsi itseni myös Miehen vuoksi. En olisi halunnut hänen enää joutuvan kiikuttamaan klinikalle valkoista purkkia paperipussissa. Oman mielipahansa lisäksi hän pääsee kokemaan myös minun murheeni. Minua harmittaa kaiken kukkuraksi myös lääkäreiden vuoksi: he tekevät parhaansa, mutta siltikään minusta ei ole raskautujaksi. Turhauttavaa mennä taas vastaanotolle aloittamaan koko homma alusta. Kuinkahan monta piinaviikkoa ja pettymystä sitä vielä pystyy vastaanottamaan? Onko kaiken tämän tarkoituksena tehdä minusta hienompi, nöyrempi ja jalompi ihminen?

Onneksi sain jo eilen valmiiksi pienet sukat ystäväpariskuntamme syntymässä olevalle lapselle. Sain niihin innoituksen viime viikolla, kun itsellä oli hyvä mieli inssin jäljiltä. Jos neule olisi ollut vielä tänään kesken, olisin varmaan haudannut sen kaapin perälle. Nyt voisin taas sopia itseni kanssa, että seuraava pieni neule, jonka teen, on omalle lapsellemme. Saa nähdä, tuleeko sen aika koskaan.

Huomenna "pääsen" taas jonottamaan klinikan puhelinpäivystykseen ja todennäköisesti seuraava pistokierros alkaa jo tämän viikon lopussa.

Piinaa

En haluaisi kuulostaa kirjoituksissani katkeralta tai kiittämättömältä, mutta helposti lapsettomuutta miettiessä ajatukset siirtyvät negativisuustaajuudelle. Elävässä elämässä olen kuitenkin mielestäni enemmän positiivisuuteen kuin negativiisuuteen taipuvainen. Tai aivan tarkkoja ollaksemme koen kaikkein eniten olevani realisti, joka ottaa asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat eikä hötkyile turhia mihinkään suuntaan.

Aitoa katkeruutta ja elämän epäreiluuden kokemista tunsin kuitenkin pari viikkoa sitten odottaessani klinikalla pääsyä lääkärin puheille. Olin sillä kertaa liikkeellä yksin ja olin piikittänyt Puregonia viikon verran. Jännitin kovasti, miten lääke oli tepsinyt ja olisiko sisuksissani kasvamassa yhtään potentiaalista munarakkulaa. Viereeni penkille tuli istumaan kaksi teinityttöä sekä keski-ikäinen nainen, toisen tytön äiti. Tyttöjen juttuja kuunnellessani kävi ilmi, että toinen tytöistä oli tulossa aborttiin - toista kertaa. Ikää neitokaisella oli ehkä 16 vuotta, kenties jopa 17. Kätilöä ehkä hieman kummastutti, kun kävelin sisään vastaanottohuoneeseen kyyneleet silmissä kuumottaen. Onko raaempaa sattumaa kuin asettaa samalle odotuspenkille tahattomasti lapseton, hormoneja itseensä piikittävä nainen ja toiseen aborttiinsa valmistautuva tyttö? En tuomitse aborttia, sillä mielestäni naisella tulee olla oikeus päättää siitä, onko kyvykäs vanhemmaksi. Hetki kuvailemalleni kohtaamiselle ei vaan olisi voinut olla huonompi.

Edellisessä kirjoituksessa sanoin, että koetan olla tunnustelematta niin oireita kuin oireettomuuttakin. Katin kontit. Koska en ole edelleenkään löytänyt kropastani kovasti kaipaamaani off-nappulaa tuntemuksille enkä ajatuksille, inseminaation lopputulos askarruttaa koko valveillaolon ajan. Kuten jossain toisessa blogissa todettiinkin, piikityspäivät menevät nopeasti, koska koko ajan on jotain tekemistä, mutta piinapäivät ovat todellista piinaa. Eikö voisi olla jo ensi viikon loppu? En ole edelleenkään kertonut inssistä kenellekään, joten kaikki mietintä täytyy tehdä omassa päässä tai Miehen kanssa. Taitaa Miestäkin jännittää, vaikka hän ei sitä olekaan tunnustanut. Toivoisin tietysti positiivista lopputulosta itseni vuoksi, mutta vielä enemmän Miehen vuoksi. Hänestä tulisi mahtava isä.