En tunnusta mitään uskontoa, joten en myöskään syytä mitään ylempää tahoa lapsettomuudestani tai rukoile siihen ratkaisua. Lähinnä ehkä uskon kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Niinpä en ole aiemmin mainittuun miksi-kysymykseenkään etsinyt syvällisempiä vastauksia vaan koetan tyytyä itseltäni saamaani vastaukseen "siksi".
Kohtalouskooni liittyy myös se, että uskon ainakin elämäni suurempien linjojen toteutuvan samanlaisina riippumatta tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Niinpä lapsettomuushoidot arveluttavatkin minua, sillä koen niiden olevan kohtaloon puuttumista ja ennalta määrätyn tulevaisuuden muokkaamista. Liiallisesta kohtaloon puuttumisesta pelkään seuraavan rangaistuksen, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi ylivaikea raskaus tai vakavasti sairas lapsi. Järjen ääni päässäni sekä pari ystävääni yrittävät kyllä sanoa, että ajatukseni ovat melko kaukaa haettuja ja että kyllä lapsettomuutta voi hoitaa. Saman periaatteen mukaisestihan monet pitkäaikaissairaat olisivat kuolleet ilman lääkitystä. Tietooni ei myöskään ole tullut, että lapsettomuushoitojen avustukselle maailmaan saatetut lapset olisivat sen sairaampia kuin luonnon omilla menetelmillä alkunsa saaneet pienokaiset. Mutta silti... En voi olla miettimättä, yritänkö hoitoihin menemällä rikkoa liikaa luonnon suunnitelmaa ja minulle määrättyä kohtaloa.
Pohdintojeni taustalla lienee pelko vammaisen lapsen saamisesta. Mitä tekisin, jos lapsettomuushoitojen tuloksena tulisin raskaaksi ja saisin tietää odottavani vammaista lasta? Pelkkä ajatus moisesta tilanteesta on pelottava. Onko luvallista sanoa - kaiken lapsettomuuspohdinnan jälkeen -, etten uskoisi selviäväni vammaisen lapsen äitinä? Olenko täysin kiittämätön ja kelpaamaton äidiksi, kun edes mietin tällaista? Eikö minun kuuluisi olla kiitollinen siitä, että ylipäänsä saisin kauan kaivatun lapsen?
Monet mielessäni pyörivistä ajatuksista ovat aivan liian pitkälle vietyjä, mutta odotusta odottaessa on aikaa monenlaiseen turhaankin toimintaan. Ja siitähän ne lapselliset ystävät tuntuvat olevan kateellisia... Aina on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olipa hyvin tutun kuuloista pohdintaa. Itsekin uskon, että kaikella on tarkoitus. Välillä sitä vaan huomaa miettivänsä, että mistä ihmeestä sitä nyt rangaistaan, kun elämä on tähän asti ollut jo aivan tarpeeksi vaikea ja kipeä.
VastaaPoistaKun vihdoin löysi elämänsä miehen, niin tuntuu todella väärältä, ettei lapsen saaminen onnistukaan. Hoitoihin lähtö ei houkuta kumpaakaan osapuolta, joten jatketaan nyt toistaiseksi ilman lääketieteen apua. Toisaalta olen kateellinen ihmisille, jotka hakeutuvat hoitoihin heti kun suinkin mahdollista. He ovat aloittaneet yrityksensä vasta paljon minun jälkeeni, ja luultavasti raskautuvat ennen minua. Mutta "oma vika", mitäs en uskalla tehdä asioille mitään. Luonto vaan panee vastaan, enkä uskalla sitä uhmata, kun en tiedä seurauksista.