Tehdäkseni päivästäni paremman aloin etsiä faktoja, jotka ovat puolellamme hoitoruljanssissa. Usein tulee mietittyä vain kaikkea sitä, mikä on pielessä, jolloin hyvät asiat unohtuvat ja koko yritys tuntuu toivottomalta. Eli siis: mikä kaikki minussa, Miehessä ja meissä on hyvää.
- Olemme nuoria. No joo, itse en kyllä tunne enää olevani kovinkaan nuori ensimmäisen odotuksen odottaja ja Mies on jo yli 30. Kuitenkin fakta on se, että olemme yhä melko hedelmällisessä iässä ja perusbiologiaa ajatellen raskautumisaikaa on vielä reilusti yli 10 vuotta. Siitäkin huolimatta, että päivä päivältä kalenterin sivun kääntyminen kuulostaa yhä uhkaavammalta...
- Vikaa on löytynyt vain minusta, ei Miehestä. Tilanne voisi tuntua vielä aika paljon toivottomammalta, jos kumpikin olisi "rikki". Toisaalta sitten olisi ehkä selvempää, millä keinoin raskautuminen ylipäänsä on mahdollista. Nyt tuntuu siltä, että edetään helpoimmasta hoidosta kohti vaikeimpaa tietämättä yhtään, mikä hoitomuoto olisi meille paras.
- Ehkä kenties joskus vielä korjaannun. Ennen viiden vuoden pillerinpopsimista ja renkaan käyttöä kiertoni oli aivan säännöllinen ja oletettavasti silloin myöskään ovulaatiossa ei ollut mitään häikkää. Tällä hetkellä omaa kiertoa ei ole, tai ainakin se venyy väistämättä yli 100 päivän mittaiseksi, eikä ovulaatiota tapahdu ilman lääkkeitä. Mielelläni kuitenkin ajattelen, että jos sisukseni ovat aikoinaan toimineet ihan oikein, saattaa niiden toiminta vaikka jossain vaiheessa vielä palautua. Ei kai ihmeiden aika ole vielä ohi? Olisi kyllä jännä tietää, missä vaiheessa kroppani sekosi ja miksi.
- Olen perusterve. Hyrskynmyrskyn ja heikunkeikun olevia hormoneja ja ovulaatiohäiriöitä lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve. Samoin Mies. Meidän ei siis tarvitse murehtia muista terveysongelmia vaan voimme keskittyä tähän lapsettomuuden käsittelyyn. Vai onkohan tämä sittenkään hyvä juttu; ehkä miettisimme lapsettomuutta vähemmän, jos meillä olisi jotain vielä suurempaa murehdittavaa. (Toivottavasti en tällä onnistu manaamaan meille tai läheisillemme mitään sairautta.)
- Reagoin lääkitykseen jotakuinkin toivotusti. Heikunkeikun-hormonit ovat hallittavissa lääkkeillä melko hyvin, ja esim. Puregonia on riittänyt pieni (50-75 yksikköä) annos ja 5-7 piikityspäivää. (Tarkemmin ajatellen mm. Clomifeniin ja Terolutiin kroppani on kyllä reagoinut hiukan odottamattomasti, mutta ei nyt mietitä sitä.) Olen siis hankala tapaus, mutten ehkä kuitenkaan toivoton.
- Taloudellinen tilanteemme on riittävän hyvä. Vaikka olemmekin hoidossa julkisella puolella ja kustannukset ovat - ainakin toistaiseksi - olleet kohtuulliset, lääkkeet eivät ole ilmaisia. Jos rahaa olisi niin paljon, että sitä ei tarvitsisi ollenkaan miettiä, olisimme kyllä siirtyneet yksityiselle puolelle. Julkisen puolen hoidoissa ylimääräistä stressiä aiheuttavat 1) potilaiden suuri määrä pieneen kapasiteettiin nähden eli hoitojen viivästyminen ruuhkan takia sekä 2) lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan vaihtuvuus eli se, että yleensä joka kerran vastaanottohuoneessa on vähintään yksi uusi naama.
- Joustavuus työpaikoilla. Ainakin tähän mennessä olen joka kerta päässyt lähtemään lääkäriin tarvitsematta erityisiä selityksiä tai lääkärintodistuksia. Ehkä työkaverit hiukan kummastelevat lääkärireissujani... Jostain muuntyyppisestä työstä tai toiselta työpaikalta saattaisi olla ihan oikeasti hankala hypätä sairaalaan kesken työpäivän.
- Rakastamme ja tuemme toisiamme. Ei sen enempää eikä vähempää. Olemme ryhtyneet tähän hullunmyllyyn, sillä meillä on yhteinen, keskinäisestä rakkaudesta kumpuava suuri toive. Jaamme toivon ja epätoivon hetket ja tuemme toisiamme, kuuntelemme ja lohdutamme. Luotamme ja uskomme. Ilman rakkautta tätä ei kestäisi.
Kuinka monta hyvää asiaa unohdin?
Voisin pienellä vaivalla tehdä toisen listan, johon kirjaisin negatiiviset faktat. Mutta koska tämän listauksen oli nimenomaan tarkoitus piristää päivääni, lopetan tähän.
tiistai 24. marraskuuta 2009
maanantai 23. marraskuuta 2009
Taas mennään
Ei tullut marraskuustakaan meidän onnenkuukauttamme. Tällä kertaa pettymystä ei tarvinnut itkeä yhtä paljon kuin viimeksi, sillä irroituspiikistä lähtien olin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei voi onnistua. Ovulaation tunsin, mutta sen jälkeen en yhtään mitään. Eihän oireita ilmeisesti välttämättä tulekaan, mutta tässä tapauksessa niiden puuttuminen suojeli minua ylenpalttiselta toiveiden herättelyltä. Vaikka isku ei tuntunutkaan yhtä kovalta kuin edellisen hoidon epäonnistuttua, pettymys oli tietysti suuri. Kerta kerralta se kasvaa ja samalla usko ja toivo hoitojen onnistumiseen pienenee. Toivoisin niiiin kovasti, että onnistuisimme tällä hoitomuodolla eikä rankempiin hoitoihin tarvitsisi lähteä.
Emme ole aiemmin Miehen kanssa juurikaan ottaneet puheeksi sitä mahdollisuutta, että hoitojen avullakaan emme saa biologista lasta. Itse olen jo pitkään pitänyt adoptiota luontevana vaihtoehtona, mutta olen epäillyt Miehellä olevan siihen aika suuri kynnys. Hän kunnioittaa perinteisiä perhearvoja ja biologisuutta eikä hän ainakaan maailman parantamista ajatellen valitsisi adoptiota. Viime viikolla otin asian puheeksi ja kysyin, mikä hänen mielestään on seuraava askel siinä vaiheessa, jos kaikki hoidot on todettu tehottomiksi. Miehen epäröimätön vastaus oli adoptio. Mahtavaa; meillä on siis yhteinen varasuunnitelma. Peukutetaan nyt siis kuitenkin vielä vahvasti sille, että varasuunnitelmaa ei tarvita. Ja eipähän se adoption toteutuminenkaan mutkatonta tai varmaa ole...
Eilen olin taas vyöhyketerapiassa hemmoteltavana. Minulle hoito tosiaan on hemmottelua, sillä itselläni ei jalkapohjissa ole varsinaisia kipupisteitä. Jossain kohdissa hieronta kyllä tuntuu voimakkaammin kuin toisissa, mutta pistävää tai viiltävää kipua ei tunnu. Seuraava hoitoaika on parin päivän päästä eli neljäntenä Puregon-päivänä. Sain tosiaan luvan aloittaa seuraavan hoidon heti tähän uuteen kiertoon ja ensimmäisen piikin pistin eilen. Tällä kertaa annos on vain 50 yksikköä aiemman 75:n sijaan. Loppuviikosta sitten kontrolliin.
Lapsettomuushoidot ja lapsettomuusasia ylipäänsä vie aivan uskomattoman suuren osan ajatuksista. Se linkittyy tavalla tai toisella suunnilleen kaikkeen, mitä elämääni kuuluu. Vaikka sen ylivaltaa vastaan yrittää taistella, se löytää uusia muotoja ja ilmestyy esiin odottamattomasti. kauhukseni huomaan välillä tekeväni lapsettomuudesta "kruunua" itselleni; ikään kuin lapsettomuuskärsimykseni tekisi minusta tärkeämmän tai jalomman kuin muista, kuin oma tuskani olisi suurempi kuin kenenkään muun jostain muusta asiasta johtuva kipu, paha mieli tai pelko. Itsekkyydeksikin tätä voi kutsua. Apua, haluan takaisin oman epäitsekkään itseni! Lupaan yrittää keskittyä taas vähemmän omaan (piikitettyyn) napaani ja kysellä ystäviltäni enemmän, mitä heille ihan oikeasti kuuluu, mistä he juuri nyt iloitsevat ja mitä murehtivat.
Emme ole aiemmin Miehen kanssa juurikaan ottaneet puheeksi sitä mahdollisuutta, että hoitojen avullakaan emme saa biologista lasta. Itse olen jo pitkään pitänyt adoptiota luontevana vaihtoehtona, mutta olen epäillyt Miehellä olevan siihen aika suuri kynnys. Hän kunnioittaa perinteisiä perhearvoja ja biologisuutta eikä hän ainakaan maailman parantamista ajatellen valitsisi adoptiota. Viime viikolla otin asian puheeksi ja kysyin, mikä hänen mielestään on seuraava askel siinä vaiheessa, jos kaikki hoidot on todettu tehottomiksi. Miehen epäröimätön vastaus oli adoptio. Mahtavaa; meillä on siis yhteinen varasuunnitelma. Peukutetaan nyt siis kuitenkin vielä vahvasti sille, että varasuunnitelmaa ei tarvita. Ja eipähän se adoption toteutuminenkaan mutkatonta tai varmaa ole...
Eilen olin taas vyöhyketerapiassa hemmoteltavana. Minulle hoito tosiaan on hemmottelua, sillä itselläni ei jalkapohjissa ole varsinaisia kipupisteitä. Jossain kohdissa hieronta kyllä tuntuu voimakkaammin kuin toisissa, mutta pistävää tai viiltävää kipua ei tunnu. Seuraava hoitoaika on parin päivän päästä eli neljäntenä Puregon-päivänä. Sain tosiaan luvan aloittaa seuraavan hoidon heti tähän uuteen kiertoon ja ensimmäisen piikin pistin eilen. Tällä kertaa annos on vain 50 yksikköä aiemman 75:n sijaan. Loppuviikosta sitten kontrolliin.
Lapsettomuushoidot ja lapsettomuusasia ylipäänsä vie aivan uskomattoman suuren osan ajatuksista. Se linkittyy tavalla tai toisella suunnilleen kaikkeen, mitä elämääni kuuluu. Vaikka sen ylivaltaa vastaan yrittää taistella, se löytää uusia muotoja ja ilmestyy esiin odottamattomasti. kauhukseni huomaan välillä tekeväni lapsettomuudesta "kruunua" itselleni; ikään kuin lapsettomuuskärsimykseni tekisi minusta tärkeämmän tai jalomman kuin muista, kuin oma tuskani olisi suurempi kuin kenenkään muun jostain muusta asiasta johtuva kipu, paha mieli tai pelko. Itsekkyydeksikin tätä voi kutsua. Apua, haluan takaisin oman epäitsekkään itseni! Lupaan yrittää keskittyä taas vähemmän omaan (piikitettyyn) napaani ja kysellä ystäviltäni enemmän, mitä heille ihan oikeasti kuuluu, mistä he juuri nyt iloitsevat ja mitä murehtivat.
maanantai 9. marraskuuta 2009
Matkalla piinapenkkiin
Olen taas astumassa kynnyksen yli tilaan, jonka tiedän olevan epämiellyttävä. Puregonit ja Pregnylit on pistetty ja myöhemmin tänään olen menossa inseminaatioon. Urhea Mies joutui jälleen tekemään tuttavuutta paperipussin ja valkoisen purkin kanssa. Pregnyl-pistoaika oli keskiyöllä ja väsyneenä ja hermostuneena onnistuin tälläkin kertaa hajottamaan liuotusaineampullin. Sormeen tuli haava, mutta ilmeisesti en kuitenkaan saanut siruja sisuksiini... Pregnylin pistämisen jälkeen sain hillittömän itkupuuskan. Piikki tuntui inhottavammalta, mutta fyysistä kipua enemmän itkin jälleen avuttomuuden tunnetta ja pelkoa epäonnistumisesta. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, tuntuu, että henkistä kanttiani koetellaan tässä prosessissa ihan tosissaan. Miten te, joilla on takana huomattavasti pidempi lapsettomuusaika ja useampia hoitokertoja kuin meillä, kestätte ehjinä?
Välillä tulee mieleen epäillä koko härdellin järkevyyttä. Ei siis ainoastaan meidän kohdallamme vaan myös yleisesti ottaen. Maailmassa on ihmisiä aivan liikaa ja silti yhteiskunnallamme on lapsettomuuden hoitoon erikoistuneita lääkäreitä ja klinikoita, jotka tekevät kaikkensa auttaakseen lapsista haaveilevia ihmisiä toiveiden täyttämisessä. Lääketeollisuus kehittää lääkkeitä, joilla pystytään vaikuttamaan ihmiskehon toimintaan. Naiset syövät, pistävät ja sumuttavat lääkkeitä kustannuksista ja sivuvaikutuksista huolimatta. Miehet koettavat kantaa oman osansa ja pitää yllä toiveikkuutta. Epäonnistuneet hoidot tuottavat surua ja vaaditaan sisua, jotta jaksaa jatkaa seuraavaan yhtä epävarmaan yritykseen. Omalla kohdalla mietin, olenko ehkä sittenkin jotenkin ylireagoinut ja hakeutunut liian aikaisin liian rankkoihin hoitoihin. Olen kuitenkin "vasta" 27-vuotias; luonnonmukaiselle lastensaannille olisi vielä viitisentoista vuotta aikaa. Olisiko sittenkin pitänyt odotella eikä lähteä lääke- ja hoitorumbaan? Jos joskus saamme lapsen, tuleeko meistä kuitenkaan hyviä vanhempia? Toisin sanoen: onko lapsensaanti ja lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos todellakin kaiken tämän arvoista? Toivon, että on, ja sellaisen kuvan kaikkien lapsellisten puheista saa. Onnellinen olen nykytilanteessakin, mutta näköjään kaipaan vielä lisää onnea.
Aiemmassa merkinnässä mainitsin olevani menossa vyöhyketerapiaan. Olen nyt käynyt hoidossa kaksi kertaa ja tähänastiset kokemukset ovat positiivisia. Ensimmäisellä kerralla juttelin ensin tilanteestamme terapeutin kanssa ja hän teki hoitoa korviin, kämmeniin ja jalkoihin. Lisäksi hän antoi laserhoitoa munasarjojen ja kohdun alueelle. Varsinaisia kipupisteitä ei löytynyt, mutta - liekö johtunut laserista vai sattumasta - Terolutilla aikaansaatu vuoto alkoi hoidon jälkeen paria päivää ennen kuin sen olisi "kuulunut" alkaa. Toisella käyntikerralla vyöhyketerapiakäsittelyssä olivat kämmenet ja jalat ja myös laser oli jälleen käytössä. Kaiken kaikkiaan hoidosta jäi hyvä olo, ja jo pelkästään sen takia käynnit olivat mielestäni kannattavia. Konkreettisen hoidon lisäksi terapeutin onnistui antaa minulle positiivisuutta ja mielenrauhaa. Hänen mukaansa kropastani huokuu jännittyneisyys, mutta toisaalta reagoin kuulemma hoitoon hyvin nopeasti ja voimakkaasti. Ekstrana sain vielä hoitoa osteopaatilta: häntäluuni on kaatumisten seurauksen kuulemma aivan vinkurallaan ja osteopaatti käytti taikakäsiään saadakseen sen oikenemaan. Olen ajatellut jatkaa vyöhyketerapiaa ja laserhoitoa, mikäli tämä nyt meneillään oleva hoito epäonnistuu. Ja jos se onnistuu, annan osan kunniasta mielelläni vyöhyketerapeutille, vaikka siihen ei mitään lääketieteellistä perustetta olisikaan.
Välillä tulee mieleen epäillä koko härdellin järkevyyttä. Ei siis ainoastaan meidän kohdallamme vaan myös yleisesti ottaen. Maailmassa on ihmisiä aivan liikaa ja silti yhteiskunnallamme on lapsettomuuden hoitoon erikoistuneita lääkäreitä ja klinikoita, jotka tekevät kaikkensa auttaakseen lapsista haaveilevia ihmisiä toiveiden täyttämisessä. Lääketeollisuus kehittää lääkkeitä, joilla pystytään vaikuttamaan ihmiskehon toimintaan. Naiset syövät, pistävät ja sumuttavat lääkkeitä kustannuksista ja sivuvaikutuksista huolimatta. Miehet koettavat kantaa oman osansa ja pitää yllä toiveikkuutta. Epäonnistuneet hoidot tuottavat surua ja vaaditaan sisua, jotta jaksaa jatkaa seuraavaan yhtä epävarmaan yritykseen. Omalla kohdalla mietin, olenko ehkä sittenkin jotenkin ylireagoinut ja hakeutunut liian aikaisin liian rankkoihin hoitoihin. Olen kuitenkin "vasta" 27-vuotias; luonnonmukaiselle lastensaannille olisi vielä viitisentoista vuotta aikaa. Olisiko sittenkin pitänyt odotella eikä lähteä lääke- ja hoitorumbaan? Jos joskus saamme lapsen, tuleeko meistä kuitenkaan hyviä vanhempia? Toisin sanoen: onko lapsensaanti ja lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos todellakin kaiken tämän arvoista? Toivon, että on, ja sellaisen kuvan kaikkien lapsellisten puheista saa. Onnellinen olen nykytilanteessakin, mutta näköjään kaipaan vielä lisää onnea.
Aiemmassa merkinnässä mainitsin olevani menossa vyöhyketerapiaan. Olen nyt käynyt hoidossa kaksi kertaa ja tähänastiset kokemukset ovat positiivisia. Ensimmäisellä kerralla juttelin ensin tilanteestamme terapeutin kanssa ja hän teki hoitoa korviin, kämmeniin ja jalkoihin. Lisäksi hän antoi laserhoitoa munasarjojen ja kohdun alueelle. Varsinaisia kipupisteitä ei löytynyt, mutta - liekö johtunut laserista vai sattumasta - Terolutilla aikaansaatu vuoto alkoi hoidon jälkeen paria päivää ennen kuin sen olisi "kuulunut" alkaa. Toisella käyntikerralla vyöhyketerapiakäsittelyssä olivat kämmenet ja jalat ja myös laser oli jälleen käytössä. Kaiken kaikkiaan hoidosta jäi hyvä olo, ja jo pelkästään sen takia käynnit olivat mielestäni kannattavia. Konkreettisen hoidon lisäksi terapeutin onnistui antaa minulle positiivisuutta ja mielenrauhaa. Hänen mukaansa kropastani huokuu jännittyneisyys, mutta toisaalta reagoin kuulemma hoitoon hyvin nopeasti ja voimakkaasti. Ekstrana sain vielä hoitoa osteopaatilta: häntäluuni on kaatumisten seurauksen kuulemma aivan vinkurallaan ja osteopaatti käytti taikakäsiään saadakseen sen oikenemaan. Olen ajatellut jatkaa vyöhyketerapiaa ja laserhoitoa, mikäli tämä nyt meneillään oleva hoito epäonnistuu. Ja jos se onnistuu, annan osan kunniasta mielelläni vyöhyketerapeutille, vaikka siihen ei mitään lääketieteellistä perustetta olisikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
