Tähänastinen tie

Kuten mainitsin, en vielä kymmenisen vuotta sitten olisi millään voinut kuvitella, että olisin tänään siinä tilanteessa, missä olen. Ensinnäkään en uskonut löytäväni rakastavaa miestä. Kaikesta huolimatta niin kävi ja ihmettelen päivittäin, miten ihmeessä juuri minulle on käynyt näin hienosti. Mieheni rakastaa minua sekä sanoillaan että teoillaan. Mainitsin myös, etten uskonut koskaan haluavani lasta. Tämä johtui suurelta osin epäuskosta miehen löytymistä kohtaan, mutta myös omasta riittämättömyyden tunteesta. Myönnettäköön, että kenties aika moni alle parikymppinen kokee olevansa kypsymätön äidiksi... Mutta itselläni oli tuolloin sellainen tunne, että lapsen kasvattaminen vaatisi paljon suuremmat voimavarat kuin itselläni koskaan tulee olemaan. En tarkoita fyysisiä voimavaroja tai jaksamista, vaan sitä kaikkea viisautta ja vahvuutta, jota vanhemmilla pitäisi olla.

Loppujen lopuksi muutaman Miehen kanssa vietetyn hyvän yhteisen vuoden jälkeen aloin kuitenkin pikku hiljaa muuttaa mieltäni ja tuntea vauvakuumeen ensioireita. Ne eivät tulleet esiin yhtäkkiä tai jonain tiettynä hetkenä - kuten ystävien saadessa lapsia - vaan hiipien ja salakavalasti. Lapsi alkoi tuntua luontevalta askeleelta elämässämme. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut ongelmia terveyden kanssa, jossain sydämeni sopukassa aavistin, että perheen kasvattaminen ei kohdallamme tule onnistumaan ongelmitta. Miten kummassa tuollaisen asian voi aavistaa?! Sitä en ymmärrä vieläkään. Alusta asti puhuin Miehelle vauva-ajatuksista jos-muodossa, ja näin jälkeenpäin koen sen olleen hyväksi. Jos olisimme molemmat olleet koko ajan kun-tunnelmissa, olisimme todennäköisesti tällä hetkellä vieläkin enemmän henkisesti rikki.

Tuosta sisälläni kyteneestä pahasta aavistuksesta huolimatta vakuuttelin kuitenkin itselleni, että koska olen täysin terve ja olen ollut elämässäni onnekas, myöskään vauvan saaminen ei ole ongelma. Mutta kuinkas kävikään.