Hidastelua

Yhdeksän piikkiä takana ja ainakin yksi (plus yksi Pregnyl) vielä edessä. Lääkeannoksen pienentäminen todellakin vaikutti ja munarakkula on kasvanut 50 yksikön Puregon-annoksella huomattavasti hitaammin kuin aiempien kiertojen 75 yksiköllä. Eilisessä kontrollissa lääkäri kehotti jatkamaan pistämistä vielä kaksi päivää ja nostamaan annoksen 75 yksikköön. Huomenna ultrataan taas ja tarkistetaan, onko munarakkula riittävän suuri irrotettavaksi. Peukut pystyyn, että näin on. Jostain syystä tuttu ja luotettu lääkärini on nyt vaihtunut toiseen, jolta ei irtoa minkään vertaa empatiaa ja joka murahtelee kysymyksiini puolikkaan tavun vastauksia. Uskomattoman raivostuttavaa. Potilaana tunnen oloni aina vastaanoton jälkeen avuttomaksi räsynukeksi, jota heitellään suuntaan jos toiseenkin sääliä tuntematta.

Ylipäänsä olen miettinyt, kuinka hämmästyttävän laajan tunneskaalan läpi ole kahlannut viime kuukausina. Tietysti tavallinen arki ilman lapsettomuuspohdintojakin voi olla vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä, mutta eivät ne aallot tässä hötäkässä ainakaan tasoitu. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa eilinen lääkärikäyntini. Lähdin klinikalle kesken työpäivän, kiireisenä. Töissä tunsin hermostuneisuutta siitä, että joudun olemaan työpäivän aikana poissa pari tuntia voimatta kertoa oikeaa syytä esimiehelleni. Samalla olin kuitenkin iloinen, että olin saanut ajan klinikalta ja että asia sikäli etenee. Klinikalle mennessä olin toiveikas, sillä ajattelin pistosten vaikuttaneen riittävästi ja inseminaation olevan edessä parin päivän kuluttua. Marssin laboratorioon, jossa odottelin hyvän aikaa. Näytteenottohuoneessa kuitenkin kuulin, että polilta ei ollut laitettu sinne lähetettä eikä näytettä siksi voitaisi ottaa. Tunsin turhautuneisuutta ja harmia siitä, että minua taas hyppyytettiin turhaan. Lääkärin vastaanotolle pääsin vartin verran myöhässä, mutta mitäs pienistä. Lääkäri patisti minut heti tutkimuspöydälle ja ultrasi minuuttikaupalla sanaakaan sanomatta. Tuijotin jälleen kerran lampun neljää mustapäistä ruuvia ja yritin tulkita äänettömyyttä. Onko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Pukeutuessani lääkäri totesi, että piikitys jatkuu. Mitä? Eikö lääke olekaan tehonnut? Näyttikö tilanne hyvältä vai huonolta? Epäonnistumisen tunne nosti päätään: kroppani ei osaa toimia oikein. Vai olenko piikittänyt jotenkin väärin? Lääkäri kertoi, että yleensä inseminaatiota kokeillaan kolme kertaa, jonka jälkeen siirrtään puolen vuoden IVF-jonoon. Tässä vaiheessa iski pieni paniikki: tämä on kolmas inssikiertoni. Pientä toivoa antoi lääkärin jatkolausuma siitä, että minuntyyppisissäni tapauksissa inseminaatioita voidaan tehdä yksi tai kaksi normaalia enemmän. Otin vastaan minulle työnnetyt reseptit ja nyökyttelin tahdottomasti, kun minulle annettiin uusi käyntiaika. Marssin uudestaan laboratorioon, jonka odotushuoneessa kohtasin neljä raskausvatsaa, yhdet vauvakaksoset ja yhden kopassaan uinuvan keskosen. Itku ei ollut kaukana: muut onnistuvat, me emme. On kauheaa olla täysin epätietoinen siitä, tulemmeko koskaan saamaan lasta. Takaisin töihin lähtiessäni tunsin häpeää ja vihaa siitä, että juuri minulla on kelvoton kroppa, joka ei toimi ilman piikkejä. Toisaalta olin kuitenkin jopa hieman ylepä siitä, että olen tähän saakka kestänyt näinkin hyvin.

Illalla kävin taas vyöhyketerapiassa ja ihana terapeuttini sekä osteopaattini käänsivät tunteet positiivisempaan suuntaan. He eivät hoida tunteettoman kylmästi vaan kuuntelevat potilasta, sekä sanoja että kehonkieltä. Hoidon jälkeen tunsin oloni rentoutuneeksi ja ehjemmäksi, toiveikkaammaksi. Ehkä vyöhyketerapeuttini on oikeassa ja tästä tulee vielä hyvä.

Muuten: uusimmassa Fit-lehdessä (12/09) oli asiallinen kirjoitus lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tunteiden vuoristoradasta. Kannattaa lukea.