Niin paljon hyvää

Tehdäkseni päivästäni paremman aloin etsiä faktoja, jotka ovat puolellamme hoitoruljanssissa. Usein tulee mietittyä vain kaikkea sitä, mikä on pielessä, jolloin hyvät asiat unohtuvat ja koko yritys tuntuu toivottomalta. Eli siis: mikä kaikki minussa, Miehessä ja meissä on hyvää.

- Olemme nuoria. No joo, itse en kyllä tunne enää olevani kovinkaan nuori ensimmäisen odotuksen odottaja ja Mies on jo yli 30. Kuitenkin fakta on se, että olemme yhä melko hedelmällisessä iässä ja perusbiologiaa ajatellen raskautumisaikaa on vielä reilusti yli 10 vuotta. Siitäkin huolimatta, että päivä päivältä kalenterin sivun kääntyminen kuulostaa yhä uhkaavammalta...

- Vikaa on löytynyt vain minusta, ei Miehestä. Tilanne voisi tuntua vielä aika paljon toivottomammalta, jos kumpikin olisi "rikki". Toisaalta sitten olisi ehkä selvempää, millä keinoin raskautuminen ylipäänsä on mahdollista. Nyt tuntuu siltä, että edetään helpoimmasta hoidosta kohti vaikeimpaa tietämättä yhtään, mikä hoitomuoto olisi meille paras.

- Ehkä kenties joskus vielä korjaannun. Ennen viiden vuoden pillerinpopsimista ja renkaan käyttöä kiertoni oli aivan säännöllinen ja oletettavasti silloin myöskään ovulaatiossa ei ollut mitään häikkää. Tällä hetkellä omaa kiertoa ei ole, tai ainakin se venyy väistämättä yli 100 päivän mittaiseksi, eikä ovulaatiota tapahdu ilman lääkkeitä. Mielelläni kuitenkin ajattelen, että jos sisukseni ovat aikoinaan toimineet ihan oikein, saattaa niiden toiminta vaikka jossain vaiheessa vielä palautua. Ei kai ihmeiden aika ole vielä ohi? Olisi kyllä jännä tietää, missä vaiheessa kroppani sekosi ja miksi.

- Olen perusterve. Hyrskynmyrskyn ja heikunkeikun olevia hormoneja ja ovulaatiohäiriöitä lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve. Samoin Mies. Meidän ei siis tarvitse murehtia muista terveysongelmia vaan voimme keskittyä tähän lapsettomuuden käsittelyyn. Vai onkohan tämä sittenkään hyvä juttu; ehkä miettisimme lapsettomuutta vähemmän, jos meillä olisi jotain vielä suurempaa murehdittavaa. (Toivottavasti en tällä onnistu manaamaan meille tai läheisillemme mitään sairautta.)

- Reagoin lääkitykseen jotakuinkin toivotusti. Heikunkeikun-hormonit ovat hallittavissa lääkkeillä melko hyvin, ja esim. Puregonia on riittänyt pieni (50-75 yksikköä) annos ja 5-7 piikityspäivää. (Tarkemmin ajatellen mm. Clomifeniin ja Terolutiin kroppani on kyllä reagoinut hiukan odottamattomasti, mutta ei nyt mietitä sitä.) Olen siis hankala tapaus, mutten ehkä kuitenkaan toivoton.

- Taloudellinen tilanteemme on riittävän hyvä. Vaikka olemmekin hoidossa julkisella puolella ja kustannukset ovat - ainakin toistaiseksi - olleet kohtuulliset, lääkkeet eivät ole ilmaisia. Jos rahaa olisi niin paljon, että sitä ei tarvitsisi ollenkaan miettiä, olisimme kyllä siirtyneet yksityiselle puolelle. Julkisen puolen hoidoissa ylimääräistä stressiä aiheuttavat 1) potilaiden suuri määrä pieneen kapasiteettiin nähden eli hoitojen viivästyminen ruuhkan takia sekä 2) lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan vaihtuvuus eli se, että yleensä joka kerran vastaanottohuoneessa on vähintään yksi uusi naama.

- Joustavuus työpaikoilla. Ainakin tähän mennessä olen joka kerta päässyt lähtemään lääkäriin tarvitsematta erityisiä selityksiä tai lääkärintodistuksia. Ehkä työkaverit hiukan kummastelevat lääkärireissujani... Jostain muuntyyppisestä työstä tai toiselta työpaikalta saattaisi olla ihan oikeasti hankala hypätä sairaalaan kesken työpäivän.

- Rakastamme ja tuemme toisiamme. Ei sen enempää eikä vähempää. Olemme ryhtyneet tähän hullunmyllyyn, sillä meillä on yhteinen, keskinäisestä rakkaudesta kumpuava suuri toive. Jaamme toivon ja epätoivon hetket ja tuemme toisiamme, kuuntelemme ja lohdutamme. Luotamme ja uskomme. Ilman rakkautta tätä ei kestäisi.

Kuinka monta hyvää asiaa unohdin?

Voisin pienellä vaivalla tehdä toisen listan, johon kirjaisin negatiiviset faktat. Mutta koska tämän listauksen oli nimenomaan tarkoitus piristää päivääni, lopetan tähän.