Tilinpäätös

Kuinka paljon uskoa ja toivoa on yhden ihmisen käytettävissä? Voiko ne kuluttaa loppuun? Mitä on jäljellä sitten, kun uskoa ja toivoa ei enää ole? Voiko haave elää vielä senkin jälkeen?

Jouluna saimme monta ihanaa lahjaa, mutta sitä kaikkein toivotuinta ja odotetuinta emme saaneet. Kolmaskaan inssi ei siis onnistunut ja olemme edelleen aivan yhtä lapsettomia kuin ennenkin. Mikä olisikaan ollut hienompaa kuin saada kantaa jouluna Miehen kanssa ikiomaa salaisuutta, jota kukaan muu ei olisi tiennyt... Ehkä ensi jouluna sitten, tai jonain muuna tulevana jouluna.

Puolitoista vuotta sitten olimme toivoneet lasta "vasta" vuoden verran ja olimme onnellisen tietämättömiä kaikesta tulevasta. Tuolloin tein itseni kanssa sopimuksen olla hätäilemättä seuraavaan puoleentoista vuoteen. Vasta, jos vuoden 2009 syntymäpäivänäni lapsesta ei olisi vielä tietoakaan, saisin huolestua. Tuo syntymäpäivä on tänään - eikä lapsesta todellakaan ole näkynyt pienintäkään vilahdusta. Huolestunko? Vai siirränkö huolestumisen aikarajaa vielä kymmenellä vuodella eteenpäin?

Olen kiitollinen ystävästäni, joka pitää minut maan pinnalla eikä anna minun leijailla vauvahaaveineni pastellipilvissä. Hän kertoo suorin sanoin, millaista arki on, kun hoidettavana on koti, työ ja kaksi lasta. Hän saa minut arvostamaan rauhallisia hetkiä omassa kodissa joulunpyhinä, kirjan lukemista kynttilänvalossa, mahdollisuutta tavata ystäviä työpäivien jälkeen ja rynnätä lyhyellä varoitusajalla kuntosalille. Ilman häntä saattaisin pitää näitä asioita vielä nykyistäkin enemmän itsestäänselvyyksinä ja haaveilla vielä sinisilmäisemmin lapseperheen arjesta.

Olisi kaiketi tilinpäätöksen aika tämän vuoden osalta. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta lapsettomuus ja sen sivujuonteet ovat roikkuneet harmaana pilvenä monien päivien päällä. Vaikka sitä yhteä isoa plussaa ei ole nähtykään, olemme kuitenkin edenneet hoidoissa ja tiedämme, missä on vika. Taantumasta ja epäonnistumisista huolimatta vuosi jää plussan puolelle. Ensi vuodeksi en tee suuria lupauksia, mutta aion yrittää pitää itseni myönteisenä ja olla kuormittamatta ystäviäni ja Miestä liikaa pohdinnoillani. Uuden vuoden suurinta toivetta ei liene tarpeen sanoa ääneen.

Kanta-asiakas

Tein eilen pientä laskelmaa. Olen viimeisen 2,5 viikon aikana pistänyt Puregonia 14 kertaa, Pregnyliä kerran, käynyt neljä kertaa ultrattavana, viisi kertaa verikokeessa ja minulle on tehty yksi inseminaatio. Varsinainen kanta-asiakas siis. Ylihuomisesta alkaa vielä lisäksi 14 päivän keltarauhashormonikuuri. Onko ihan ok, jos välillä tuntuu siltä, kuin kroppani olisi julkista omaisuutta ja vapaata riistaa kaikenkokoisille neuloille?

Eilen siis tehtiin inssi numero kolme. Puregon-kuuri venähti parin viikon mittaiseksi, koska alun 50 yksikön annos ei tehonnut juuri ollenkaan. Viimeiset viisi päivää pistin 75 yksikköä, ja johan alkoi tehota. Kuulin taas kolmelta lääkäriltä, että pieniä munarakkuloita minulla on vaikka muille jakaa, eli selkeää pco:maisuutta on havaittavissa, vaikka pco:ta ei virallisesti olekaan todettu. Inssistä poistuttuani lääkäri vielä soitti perääni ja halusi määrätä tukilääkitykseksi Lugesteronin. Tämä kai tunnetaan myös nimellä ällö-Luget, mutta onnistumisen vuoksi olen valmis kokeilemaan vaikka mitä ällöjä konsteja. Seuraavat kolme viikkoa kuljen 24/7 sormet ja varpaat ristissä ja toivon parasta. Siinäpä pieni ja mukava joululahjatoive...

Olen nyt pitkästä aikaa tilanteessa, jossa tunnen tarvetta rukoilla. Haluaisin anoa joltain suuremmalta voimalta, että vaikeudet olisi pikku hiljaa voitettu ja että voisimme lähteä kohti uusia haasteita. Ehkä olen jollain pahoilla teoillani "ansainnut" lapsettomuuden, mutta mielestäni olen tässä prosessin aikana jo oppinut riittävästi nöyryyttä ja kiitollisuutta. Mutta kenelle osoittaisin sanani? Jumalaan en usko, enkä siksi halua Jumalan apua rukoilla. Kohtaloon uskon, mutta siihen vaikuttamiseen ei taida olla kanavaa... Täytynee siis vain luottaa siihen, että kohtalo on ennalta määrätty ja että siinä on jokin kohtuus.

Eilinen lääkäri ei suoraan sanonut, mikä on seuraava askel, jos tämä hoitokerta ei onnistu. Ymmärsin kuitenkin rivien välistä, että IVF:ään ei vielä lähdetä vaan kokeillaan vielä muita keinoja. Hän mainitsi Femar-nimisen lääkkeen, jota on ilmeisesti käytetty vasta melko pienessä mittakaavassa mutta josta on saatu hyviä tuloksia. Jos sitä minulle ehdotetaan, olen valmis.

Hidastelua

Yhdeksän piikkiä takana ja ainakin yksi (plus yksi Pregnyl) vielä edessä. Lääkeannoksen pienentäminen todellakin vaikutti ja munarakkula on kasvanut 50 yksikön Puregon-annoksella huomattavasti hitaammin kuin aiempien kiertojen 75 yksiköllä. Eilisessä kontrollissa lääkäri kehotti jatkamaan pistämistä vielä kaksi päivää ja nostamaan annoksen 75 yksikköön. Huomenna ultrataan taas ja tarkistetaan, onko munarakkula riittävän suuri irrotettavaksi. Peukut pystyyn, että näin on. Jostain syystä tuttu ja luotettu lääkärini on nyt vaihtunut toiseen, jolta ei irtoa minkään vertaa empatiaa ja joka murahtelee kysymyksiini puolikkaan tavun vastauksia. Uskomattoman raivostuttavaa. Potilaana tunnen oloni aina vastaanoton jälkeen avuttomaksi räsynukeksi, jota heitellään suuntaan jos toiseenkin sääliä tuntematta.

Ylipäänsä olen miettinyt, kuinka hämmästyttävän laajan tunneskaalan läpi ole kahlannut viime kuukausina. Tietysti tavallinen arki ilman lapsettomuuspohdintojakin voi olla vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä, mutta eivät ne aallot tässä hötäkässä ainakaan tasoitu. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa eilinen lääkärikäyntini. Lähdin klinikalle kesken työpäivän, kiireisenä. Töissä tunsin hermostuneisuutta siitä, että joudun olemaan työpäivän aikana poissa pari tuntia voimatta kertoa oikeaa syytä esimiehelleni. Samalla olin kuitenkin iloinen, että olin saanut ajan klinikalta ja että asia sikäli etenee. Klinikalle mennessä olin toiveikas, sillä ajattelin pistosten vaikuttaneen riittävästi ja inseminaation olevan edessä parin päivän kuluttua. Marssin laboratorioon, jossa odottelin hyvän aikaa. Näytteenottohuoneessa kuitenkin kuulin, että polilta ei ollut laitettu sinne lähetettä eikä näytettä siksi voitaisi ottaa. Tunsin turhautuneisuutta ja harmia siitä, että minua taas hyppyytettiin turhaan. Lääkärin vastaanotolle pääsin vartin verran myöhässä, mutta mitäs pienistä. Lääkäri patisti minut heti tutkimuspöydälle ja ultrasi minuuttikaupalla sanaakaan sanomatta. Tuijotin jälleen kerran lampun neljää mustapäistä ruuvia ja yritin tulkita äänettömyyttä. Onko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Pukeutuessani lääkäri totesi, että piikitys jatkuu. Mitä? Eikö lääke olekaan tehonnut? Näyttikö tilanne hyvältä vai huonolta? Epäonnistumisen tunne nosti päätään: kroppani ei osaa toimia oikein. Vai olenko piikittänyt jotenkin väärin? Lääkäri kertoi, että yleensä inseminaatiota kokeillaan kolme kertaa, jonka jälkeen siirrtään puolen vuoden IVF-jonoon. Tässä vaiheessa iski pieni paniikki: tämä on kolmas inssikiertoni. Pientä toivoa antoi lääkärin jatkolausuma siitä, että minuntyyppisissäni tapauksissa inseminaatioita voidaan tehdä yksi tai kaksi normaalia enemmän. Otin vastaan minulle työnnetyt reseptit ja nyökyttelin tahdottomasti, kun minulle annettiin uusi käyntiaika. Marssin uudestaan laboratorioon, jonka odotushuoneessa kohtasin neljä raskausvatsaa, yhdet vauvakaksoset ja yhden kopassaan uinuvan keskosen. Itku ei ollut kaukana: muut onnistuvat, me emme. On kauheaa olla täysin epätietoinen siitä, tulemmeko koskaan saamaan lasta. Takaisin töihin lähtiessäni tunsin häpeää ja vihaa siitä, että juuri minulla on kelvoton kroppa, joka ei toimi ilman piikkejä. Toisaalta olin kuitenkin jopa hieman ylepä siitä, että olen tähän saakka kestänyt näinkin hyvin.

Illalla kävin taas vyöhyketerapiassa ja ihana terapeuttini sekä osteopaattini käänsivät tunteet positiivisempaan suuntaan. He eivät hoida tunteettoman kylmästi vaan kuuntelevat potilasta, sekä sanoja että kehonkieltä. Hoidon jälkeen tunsin oloni rentoutuneeksi ja ehjemmäksi, toiveikkaammaksi. Ehkä vyöhyketerapeuttini on oikeassa ja tästä tulee vielä hyvä.

Muuten: uusimmassa Fit-lehdessä (12/09) oli asiallinen kirjoitus lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tunteiden vuoristoradasta. Kannattaa lukea.