Odottavan aika on pitkä

Pahinta lapsettomuuden hoidossa on odottaminen. Vaikka aika toisaalta kuluu pelottavankin nopeasti, seuraavaa kuukautta ja seuraavan hoidon tai hoitokerran alkua odottaessa ajankulu hidastuu. Jos edes tietäisi hoidon etenevän toivotusti, odottaminen voisi olla helpompaa. Nyt epävarmuuden tunnetta lisää muutama käytännön seikka, kuten se, pääseekö klinikalle puhelimella läpi oikeana päivänä, löytyykö vastaanottoaikaa aina täydestä aikataulusta ja miten klinikan kesäsulku tulee vaikuttamaan hoitojen etenemiseen. Viime kuussa sain kyllä kätilön langan päähän, mutta kaikki vastaanottoajat oli jo varattu. Siispä uusi yritys seuraavassa kierrossa. Hyvin todennäköisesti seuraavan kerran soittaessani todetaan, että kesäsulku tulee vastaan ja uuden hoidon aloitus siirretään syksyyn. Sitten voimmekin siirtyä odottelemaan syksyä ja siinä välissä jännityksellä odottaa, onko kuukautiskiertonikin päättänyt jäädä kesätauolle vai olisiko kroppani kenties tullut järkiinsä ja palauttanut kierron normaaliksi.

On kummallista, miten monta vaihetta odotuksen odottajan mieli ehtii käydä läpi kuukauden aikana. Kuukautisten alettua pinnalla on pettymys ja hetkellinen luovuttaminen. Jos tähän samaan saumaan sattuu kuulemaan ystävien vauvauutisia (kuten minä muutama viikko sitten), surkeuden alho saattaa olla melkoisen syvä. Pikku hiljaa mieli alkaa kuitenkin piristyä ja ajattelu muuttua positiivisemmaksi. Kierron puolivälissä tuntuu jo suorastaan hyvältä ja kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Ovulaation (mikäli sellainen siis edes on löydettävissä...) jälkeen mielessä risteilevät vuorotellen suuret toiveet ja tulossa olevaan pettymykseen valmistautuminen. Tunteiden kontrolloiminen on tunnetusti vaikeaa, eikä näitäkään tunteita ja mielenliikkeitä voi kahlita. Tai ainakaan minä en siihen pysty. En osaa kytkeä alitajuntaa ja ajattelua off-asentoon. Jos voisi porskuttaa eteenpäin tunteettomana tai edes jossain vakiotunteessa pysyen, oma ja puolison elämä saattaisi olla hieman helpompaa.

Kävin tutustumassa Simpukka ry:n sivuihin ja löysin sieltä oheisen listan, joka kuvaa lapsettomuuden surutyön vaiheita. Vaiheet ovat:

- Shokki
- Kieltäminen
- Viha ja kateus
- Syyllisyydentunne
- Masennus
- Luopuminen ja suru
- Elämän eheytyminen

Tuon listauksen voin allekirjoittaa, vaikka en sitä vielä loppuun saakka olekaan kokenut. Toivon voivani hypätä listalta kesken pois. Tähän mennessä olen käynyt läpi ainakin jossain määrin listan viisi ensimmäistä kohtaa, ja luopumisesta ja surustakin olen saanut esimakua.

Tähänastinen tie

Kuten mainitsin, en vielä kymmenisen vuotta sitten olisi millään voinut kuvitella, että olisin tänään siinä tilanteessa, missä olen. Ensinnäkään en uskonut löytäväni rakastavaa miestä. Kaikesta huolimatta niin kävi ja ihmettelen päivittäin, miten ihmeessä juuri minulle on käynyt näin hienosti. Mieheni rakastaa minua sekä sanoillaan että teoillaan. Mainitsin myös, etten uskonut koskaan haluavani lasta. Tämä johtui suurelta osin epäuskosta miehen löytymistä kohtaan, mutta myös omasta riittämättömyyden tunteesta. Myönnettäköön, että kenties aika moni alle parikymppinen kokee olevansa kypsymätön äidiksi... Mutta itselläni oli tuolloin sellainen tunne, että lapsen kasvattaminen vaatisi paljon suuremmat voimavarat kuin itselläni koskaan tulee olemaan. En tarkoita fyysisiä voimavaroja tai jaksamista, vaan sitä kaikkea viisautta ja vahvuutta, jota vanhemmilla pitäisi olla.

Loppujen lopuksi muutaman Miehen kanssa vietetyn hyvän yhteisen vuoden jälkeen aloin kuitenkin pikku hiljaa muuttaa mieltäni ja tuntea vauvakuumeen ensioireita. Ne eivät tulleet esiin yhtäkkiä tai jonain tiettynä hetkenä - kuten ystävien saadessa lapsia - vaan hiipien ja salakavalasti. Lapsi alkoi tuntua luontevalta askeleelta elämässämme. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut ongelmia terveyden kanssa, jossain sydämeni sopukassa aavistin, että perheen kasvattaminen ei kohdallamme tule onnistumaan ongelmitta. Miten kummassa tuollaisen asian voi aavistaa?! Sitä en ymmärrä vieläkään. Alusta asti puhuin Miehelle vauva-ajatuksista jos-muodossa, ja näin jälkeenpäin koen sen olleen hyväksi. Jos olisimme molemmat olleet koko ajan kun-tunnelmissa, olisimme todennäköisesti tällä hetkellä vieläkin enemmän henkisesti rikki.

Tuosta sisälläni kyteneestä pahasta aavistuksesta huolimatta vakuuttelin kuitenkin itselleni, että koska olen täysin terve ja olen ollut elämässäni onnekas, myöskään vauvan saaminen ei ole ongelma. Mutta kuinkas kävikään.

Jostain on aloitettava

Tästä alkakoon tarina, joka on osa suurempaa tarinaa: omaa elämääni. Päiväkirjaa en ole koskaan osannut pitää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut itselleni helpoin tapa ilmaista tunteita ja selvitellä asioita. Murrosiän kuohujen jälkeen ei suurempaa tarvetta tunteiden purkamiselle olekaan ollut, mutta nyt olen kohdannut asian, jota ei pienessä päässä yksin saa selvitettyä. Tästä blogista tulee siis kanava, johon voin purkaa mieltäni ja sitä kautta toivottavasti saada selvyyttä omaan tunnevyyhtiini.

Vyyhdin ytimessä on kipeä asia: lapsettomuus. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut a) löytäväni rakastavaa elämänkumppania, b) toivovani joskus lasta saati c) kärsiväni lapsettomuudesta. Nyt tuo kaikki on kuitenkin totta. Miehen kanssa olemme pitäneet yhtä jo seitsemisen vuotta ja rakkaus vahvistuu päivä päivältä. Lapsitoiveet nousivat pinnalle reilu pari vuotta sitten, mutta edelleen perheemme koostuu vain meistä kahdesta. Lapsettomuustutkimuksiin julkiselle puolelle pääsimme viime syksynä ja ainoa niissä todettu ongelma on ovulaatiohäiriöni. Nyt on ensimmäinen kolmen kuukauden mittainen hoitokokeilu clomeilla takana. Ovulaatio saatiin aikaiseksi, mutta kierto lyheni reiluun 20 päivään. Seuraavaksi pääsenkin sitten harjoittelemaan pistämistä.

Elämä on tuulinen paikka, mutta onneksi auringonsäteitäkin näkyy. Tuuli voi olla kylmää ja riepovaa tai leutoa ja hyväilevää. Sekä tuulisten että aurinkoisten hetkien tunteita tulen jatkossa purkamaan tähän päiväkirjablogiin.