Ei tullut marraskuustakaan meidän onnenkuukauttamme. Tällä kertaa pettymystä ei tarvinnut itkeä yhtä paljon kuin viimeksi, sillä irroituspiikistä lähtien olin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei voi onnistua. Ovulaation tunsin, mutta sen jälkeen en yhtään mitään. Eihän oireita ilmeisesti välttämättä tulekaan, mutta tässä tapauksessa niiden puuttuminen suojeli minua ylenpalttiselta toiveiden herättelyltä. Vaikka isku ei tuntunutkaan yhtä kovalta kuin edellisen hoidon epäonnistuttua, pettymys oli tietysti suuri. Kerta kerralta se kasvaa ja samalla usko ja toivo hoitojen onnistumiseen pienenee. Toivoisin niiiin kovasti, että onnistuisimme tällä hoitomuodolla eikä rankempiin hoitoihin tarvitsisi lähteä.
Emme ole aiemmin Miehen kanssa juurikaan ottaneet puheeksi sitä mahdollisuutta, että hoitojen avullakaan emme saa biologista lasta. Itse olen jo pitkään pitänyt adoptiota luontevana vaihtoehtona, mutta olen epäillyt Miehellä olevan siihen aika suuri kynnys. Hän kunnioittaa perinteisiä perhearvoja ja biologisuutta eikä hän ainakaan maailman parantamista ajatellen valitsisi adoptiota. Viime viikolla otin asian puheeksi ja kysyin, mikä hänen mielestään on seuraava askel siinä vaiheessa, jos kaikki hoidot on todettu tehottomiksi. Miehen epäröimätön vastaus oli adoptio. Mahtavaa; meillä on siis yhteinen varasuunnitelma. Peukutetaan nyt siis kuitenkin vielä vahvasti sille, että varasuunnitelmaa ei tarvita. Ja eipähän se adoption toteutuminenkaan mutkatonta tai varmaa ole...
Eilen olin taas vyöhyketerapiassa hemmoteltavana. Minulle hoito tosiaan on hemmottelua, sillä itselläni ei jalkapohjissa ole varsinaisia kipupisteitä. Jossain kohdissa hieronta kyllä tuntuu voimakkaammin kuin toisissa, mutta pistävää tai viiltävää kipua ei tunnu. Seuraava hoitoaika on parin päivän päästä eli neljäntenä Puregon-päivänä. Sain tosiaan luvan aloittaa seuraavan hoidon heti tähän uuteen kiertoon ja ensimmäisen piikin pistin eilen. Tällä kertaa annos on vain 50 yksikköä aiemman 75:n sijaan. Loppuviikosta sitten kontrolliin.
Lapsettomuushoidot ja lapsettomuusasia ylipäänsä vie aivan uskomattoman suuren osan ajatuksista. Se linkittyy tavalla tai toisella suunnilleen kaikkeen, mitä elämääni kuuluu. Vaikka sen ylivaltaa vastaan yrittää taistella, se löytää uusia muotoja ja ilmestyy esiin odottamattomasti. kauhukseni huomaan välillä tekeväni lapsettomuudesta "kruunua" itselleni; ikään kuin lapsettomuuskärsimykseni tekisi minusta tärkeämmän tai jalomman kuin muista, kuin oma tuskani olisi suurempi kuin kenenkään muun jostain muusta asiasta johtuva kipu, paha mieli tai pelko. Itsekkyydeksikin tätä voi kutsua. Apua, haluan takaisin oman epäitsekkään itseni! Lupaan yrittää keskittyä taas vähemmän omaan (piikitettyyn) napaani ja kysellä ystäviltäni enemmän, mitä heille ihan oikeasti kuuluu, mistä he juuri nyt iloitsevat ja mitä murehtivat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Pahoittelut epäonnistuneesta kierrosta. :(
VastaaPoistaTuosta "kruunusta" täytyy sanoa, että kieltämättä joidenkin ihmisten seurassa sellaisen on kyllä ansainnut. Varsinkin naiset, jotka ovat saaneet lapsensa sormia napsauttamalla, ovat joskus niin raivostuttavia, että heitä voi yrittää ymmärtää vain hammasta purren. Koska onhan se totta, että tietyt asiat tuntuvat pahemmilta lapsettomana kuin lapset helposti saaneena. Vaikka ne turhasta valittavat äidit yrittävätkin antaa muuta ymmärtää...
Eli siis mielestäni pientä kruunua saakin käyttää, koska tämä lapsettomuus heijastuu tosiaan elämän joka alueelle ja tekee ihan normaalista arjesta joskus ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ei ihan jokainen tihrusta kyyneliä, kun äiti ja pieni lapsi taapertavat suojatiellä autosi ohi työmatkalla tms. Eikä varmasti 90 % ihmisistä tartu työpalaverissa niihin sanoihin, joissa puhutaan jotain lapsista. Heille lapsiin liittyvät asiat tulevat ja menevät ja niistä voi puhua kevyesti. Itse ainakin jään usein kiinni johonkin lauseeseen, joka voi synkistää koko päivän.
Jotkut asiat vaan OVAT vaikeampia lapsettomille. :)
T: Vauvatilaus, joka käyttää pientä hopeista lapsettomuuskruunua :)
Kiitos kommenteistasi! Niin, ehkä sitä sitten tosiaan ainakin ihan pikkiriikkistä kruunua on lupa kantaa. Mielellään mahdollisimman näkymätöntä. Tuo on kyllä niin totta, että puheenaiheet ja viittaukset, jotka suurimmalle osalle ihmisistä ovat täysin mitättömiä ja muistista heti häipyviä, saattavat lapsettomalle jättää isojakin arpia. Itse istuin viimeksi eilen työpaikan aamukahvipöydässä hermoheikkona, kun puhe sivusi lapsia ja pelkäsin seuraavan lauseen olevan minulle singottu kysymys perheenperustamisesta.
VastaaPoistaNiitä kruunuja taidetaan kyllä jakaa jossain myös muihin viiteryhmiin kuuluville. Mielestäni olen ollut pientä kruununtynkää huomaavinani mm. omaishoitajilla, kotiäideillä, opiskelijoilla, yötyöläisillä... Taidamme siis ihan kaikki ansaita jonkinlaisen kruunun.