Lasipallo

Tunnen olevani lasipallo. Alun perin olin vahvaa lasia eivätkä pienet kosketukset vaurioittaneet pintaani. Ensimmäinen kova isku teki pintaan särön, muttei vielä hajottanut. Iskut eivät loppuneet tuohon vaan niitä on tullut useita, epäsäännöllisesti, eri voimakkuuksilla, odotetusti ja odottamatta. Muutaman kerran olen mennyt säpäleiksi lattialle ja minut on kursittu kokoon. En enää ole yhtä vahva kuin aluksi ja pienemmätkin iskut tuntuvat kovilta ja voivat saada minut särkymään. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin olen sirpaleina pitkin poikin lattiaa ja koetan saada järjestystä palasiin, jotta voisin taas jonain päivänä olla ehjä ja vahva. Tänään tuntuu raskaalta istua töissä, olla asiakkaille ystävällinen ja näytellä työkavereille hyväntuulista, kun sielun ehjäys on aivan alkutekijöissään. Toisaalta tuskin kotona peiton alla yksin murehtiminen tekisi päivääni yhtään paremmaksi.

Kuulin eilen rakkaimman ystäväni odottavan kolmatta lastaan. Olin sen jo arvannutkin ystävän pelokkaasta ja etäästä käytöksestä. Hän kertoi lähes ensimmäisen ajatuksensa plussatestin jälkeen olleen suru meidän puolestamme ja pelko reaktioistamme. Voi pientä! Eihän sen noin pitäisi mennä, en haluaisi surumme varjostavan ystävien suurinta iloa. Koko matkan ystäviltä kotiin itkin kilpaa lokakuisten sadepilvien kanssa. Olen sataprosenttisen onnellinen ystäviemme puolesta, mutta samaan aikaan surullinen. Toivoimme alun perin pääsevämme samalle "kierrokselle" jo ystäviemme odottaessa toista lastaan. Nyt heille tulee kolmas ja me olemme edelleen kaksin. Eilisestä itkustani suuri osa oli taas pahaa mieltä Miehen puolesta. Sen sijaan, että hän pääsisi nauttimaan isyydestä ja olemaan osa isäheimoa, hän joutuu tyynnyttelemään itkuani ja keräilemään sirpaleita. Miehellä näyttää olevan jokin vahvempi usko, joka sanoo toiveidemme vielä joskus toteutuvan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut niin paljon - kahdessa paikassa opiskelu, työn etsintä, muutto, naimisiin meno -, että pari vuonna jatkunut tasainen puurtaminen ja muutoksettomuus alkaa ahdistaa. Kaipaisin jotain uutta, joka laittaisi rutiineja uusiksi. Äitiyslomalle jääminen ei näytä toteutuvan; siispä mietin työpaikan vaihtoa. Harmi vain, että tällä hetkellä ei avoimia työpaikkoja juurikaan ole tarjolla. Ehkä olisi terveellisempää vain rauhoittua paikoilleen ja tyytyä tähän muutoksettomuuteen ja perushyvään arkeen. Levoton sieluni ei kuitenkaan ole samaa mieltä vaan etsii vaihtoehtoja.

Tänään menen ensimmäistä kertaa vyöhyketerapeutin vastaanotolle. En oikein osaa päättää, uskonko vaihtoehtohoitojen voimaan. Ajattelin kuitenkin, että tuskin tunnin käsittelystä voi haittaakaan olla, ja ainakin rikastun taas yhdellä kokemuksella. Ilmeisesti tiedossa on perinteisen vyöhyketerapian lisäksi myös laserhoitoa, mitä ikinä se onkaan.