Uskomatonta, että on jo toukokuun loppu. Vastahan pihalla oli puolentoista metrin lumikinos; nyt siellä jo tulppaanit lopettelevat kukintaansa. Tammikuussa olin siinä uskossa, että pääsemme heti helmikuussa jatkamaan hoitoja uudella lääkkeellä ja jatkamaan toiveikasta odotuksen odotusta. Vähänpä silloin tiesin. Tammikuun jälkeen olen popsinut kolme kuuria Terolutia ja kolme kertaa yrittänyt saada aikaa Menopur-hoidon aloitusultraan. Ensimmäisellä ja kolmannella yrityskerralla klinikan kaikki ajat oli buukattu täyteen, toisella kerralla lääkäri oli menossa tietokonekoulutukseen, joten parin päivän vastaanottoajat oli kokonaan peruttu. Että se siitä sitten. En siis ole koko kevään aikana päässyt kertaakaan klinikalle eivätkä hoidot ole edenneet minnekään suuntaan, tai korkeintaan taaksepäin. Viimeksi kierto käynnistyi vasta yli kuukauden kuluttua Terolut-kuurin loppumisesta, kun normaali aika olisi pari-kolme päivää. Vaikuttaa siis siltä, että kroppani on menossa entistä pahemmin sekaisin. Sain klinikan lääkäriltä postitse reseptin vahvempaan Primolut-lääkkeeseen ja nyt sitten popsin sitä. Reseptiä pyysin puhelimitse ja tuon puhelun jälkeen sain kotiin kirjeen, jossa yllättäen kerrottiin, että hoitoni on siirretty saman alueen toiselle lapsettomuusklinikalle. Olenkohan siis kaiken kukkuraksi soitellut koko kevään väärälle klinikalle..?
Haluaisin käyttää julkisen puolen sairaanhoitoa, sillä koen veronmaksajana olevani siihen oikeutettu. Tämän kevään totaalisen paikallaan junnaamisen ja turhauttavia klinikkasoittoja seuranneiden romahdusten jälkeen harkitsen kuitenkin vahvasti yksityiselle puolelle siirtymistä. Hoitojen teho on varmasti aivan sama molemmilla puolilla, mutta mielenterveys saattaa säilyä paremmin, jos hoitoa ei tarvitse odottaa kuukausikaupalla.
Vyöhyketerapeuttini suosituksesta hakeuduin hyväksi tunnetun osteopaatin vastaanotolle. Menin sinne hieman skeptikkona enkä tosiaan odottanut - tai edelleenkään odota - hänen tekevän ihmeitä. Käynti oli kuitenkin varsin valaiseva. Osteopaatti käsitteli kroppaani kokonaisvaltaisesti ja kyseli monenlaista. Hän totesi lopuksi, että palleani on täysin jumiutuneessa tilassa ja tämä jumitus voi hyvinkin vaikuttaa lisämunuiaisiin, joilla on merkittävä rooli hormonituotannossa. Sain neuvoksi harjoitella pallean rentouttamista syvään hengittämällä ja pallean seutua painelemalla. Niin ja olemaan stressaamatta asioista eli relaamaan kokonaisvaltaisesti. Ei ihan helppo nakki luonteiselleni ihmiselle.
Mennyt talvi oli tosiaan täynnä omaa turhautumista ja muiden vauvauutisia. Vuoden sisällä kaveripiirissämme on annettu 11 vauvailmoitusta. Siis 11. Väkisinkin sitä alkaa ihmetellä, miksi kaikki muut muttei me... Jokainen ilmoitus kirpaisee, vaikka melko immuuni alankin jo aiheelle olla. Minua harmittaa edelleen se, etten täysin vilpittömästi voi iloita ystävieni ilouutisista, kun pieni (?) kateus raksuttaa takaraivossa.
Vauva-asiaa lukuun ottamatta talvi oli ihan hyvä. Vaihdoin tosiaan työpaikkaa ja ainakin tällä hetkellä työ tuntuu mielekkäämmältä kuin entinen. En tosin ole aivan varma, vaikuttiko työpaikan vaihto stressitasooni positiivisesti... Meitä myös pyydettiin kummeiksi aivan hurmaavalle pikku tytölle, joka sulatti sydämeni heti ensi kohtaamisella. Jos jo kummilapsi saa onnen ailahtelemaan sisälläni, miltä mahtaisi tuntua pidellä omaa lasta..? En oikein osaa sitä edes kuvitella. Enkä välttämättä saa sitä koskaan varmaksi tietää.
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
lauantai 13. helmikuuta 2010
maanantai 8. helmikuuta 2010
Jossakin kaukana täältä,
kuitenkin lähellä niin
ovi on raollansa
onneen ja unelmiin.
Jossakin kaukana täältä
ihmeitä odottaa.
Joku on syliä vailla,
kotia oikeaa.
Kaukana aurinko tanssiin,
ilo on nupullaan.
Tuikkivat silmissä tähdet,
luottaen tulevaan.
Ennen kuin aavistatkaan
hetki on koittava,
rakkaus hellä ja syvä
surun on voittava.
Kuulet jo askelten kaiun.
Ilo on suunnaton.
Vuosien odotus täyttyy.
Kaivattu luonasi on.
- Anna-Mari Kaskinen -
kuitenkin lähellä niin
ovi on raollansa
onneen ja unelmiin.
Jossakin kaukana täältä
ihmeitä odottaa.
Joku on syliä vailla,
kotia oikeaa.
Kaukana aurinko tanssiin,
ilo on nupullaan.
Tuikkivat silmissä tähdet,
luottaen tulevaan.
Ennen kuin aavistatkaan
hetki on koittava,
rakkaus hellä ja syvä
surun on voittava.
Kuulet jo askelten kaiun.
Ilo on suunnaton.
Vuosien odotus täyttyy.
Kaivattu luonasi on.
- Anna-Mari Kaskinen -
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Valvo ja odota luottaen,
vaikka on pimeää vasta,
vaikka on kaukana aavistus
aamusta sarastavasta.
Odota, odota vaikka nyt
ilon jo kuolleeksi luulet.
Kerran saa odotus täyttyä.
Askeleet kaivatut kuulet.
Vaikka sait matkalla haavoja,
vaikka on surusi suuri,
ilo niin kirkas ja ihana
tervehtii sinua juuri.
Jossakin laulu jo helähtää.
Ilo näin lähettää merkin.
Ilo on lintu, se lennähtää
luoksesi siivin näin herkin.
Ilo saa sydämet laulamaan,
puhaltaa toiveeseen hentoon,
sytyttää murtuneet loistamaan,
lähettää unelmat lentoon.
- Anna-Mari Kaskinen -
vaikka on pimeää vasta,
vaikka on kaukana aavistus
aamusta sarastavasta.
Odota, odota vaikka nyt
ilon jo kuolleeksi luulet.
Kerran saa odotus täyttyä.
Askeleet kaivatut kuulet.
Vaikka sait matkalla haavoja,
vaikka on surusi suuri,
ilo niin kirkas ja ihana
tervehtii sinua juuri.
Jossakin laulu jo helähtää.
Ilo näin lähettää merkin.
Ilo on lintu, se lennähtää
luoksesi siivin näin herkin.
Ilo saa sydämet laulamaan,
puhaltaa toiveeseen hentoon,
sytyttää murtuneet loistamaan,
lähettää unelmat lentoon.
- Anna-Mari Kaskinen -
torstai 28. tammikuuta 2010
Vippaskonsteja
Edellisestä merkinnästä onkin kulunut jo kuukausi. Aika juoksee ja minä sen mukana. Popsin vaihteeksi Terolut-kuurin, mutta ainakaan vielä - viisi päivää kuurin loppumisen jälkeen - toivotusta punaisesta vaikutuksesta ei näy jälkeäkään. Mitä kummaa, onko kroppani livennyt kokonaan hallinnastani? Tarkoitus olisi aloittaa Menopurin pistäminen uuden kierron lähdettyä käyntiin.
Olen tässä mietiskellyt, miten voisin huijata kohtaloa ja nopeuttaa raskautumista. Siis mitä voisin tehdä ja mitä olla tekemättä, jotta kohtalo hämääntyisi, menisi lankaan ja muuttaisi varalleni laatimiaan suunnitelmia. Tässä muutamia esimerkkejä ajatuksista.
- Automme on jo aika vanha ja pikku hiljaa olisi aika vaihtaa se uudempaan. Olemme ajatelleet, että koetamme pärjätä nykyisellä autollamme siihen saakka, kunnes saamme jälkikasvua ja voimme hankkia samantien riittävän ison farmarin. Entä jos hommaisimmekin nyt kahdelle ihmiselle sopivan auton, johon lastenvaunut ja lastenistuin eivät kunnolla mahdu? Olisiko se hyvä merkki kohtalolle siitä, että olemme alistuneet lapsettomiksi?
- Asumme asunnossa, jota mahtuisi mainiosti asuttmaan lisäksemme yksi lapsi tai vaikka kaksikin. Pitäisikö meidän muuttaa pienempään asuntoon?
- Meillä ei ole tällä hetkellä suunnitteilla mitään lomamatkoja. Jos varaisimme vaikkapa ensi jouluksi unelmaloma maapallon toiselle puolelle, haluaisiko kohtalo puuttua suunnitelmiimme ja järjestää meille "matkustusesteen"?
- Kaverimme olivat naimisissa neljä vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Itsellämme tulee neljä vuotta täytee vasta reilun puolentoista vuoden kuluttua. Onko meidän varallemme olemassa samanlainen aikataulu kuin näille ystävillemme? Pitäisikö meidän ehkä tehdä jotain samalla tavalla kuin he ovat tehneet, vaikkapa lomailla samassa kohteessa saman aikataulun mukaisesti?
- (Tämä mahdollisuus on jo vesitetty, mutta kirjaan sen kuitenkin.) Ystävämme toivoivat lasta kahden vuoden ajan. Pitkän pohdinnan jälkeen he päättivät hakeutua lapsettomuustutkimuksiin ja olivat jo käyneet ensimmäisissä kokeissa. Kas: hoitoja ei tarvittukaan, sillä ystäväni raskautui luomusti.
Olisihan näitä vaikka kuinka. Vielä maininta yhdestä. Onko tämä se takuuvarma? Olen miettinyt jo pidemmän aikaa työpaikan vaihtoa, mutta en ole kuitenkaan tosissani etsinyt työtä ajatellessani, että muutaman kuukauden päästä saan ilmoittaa jääväni kohta äitiyslomalle. Nyt kuitenkin kyllästyin odotteluun ja olen vaihtamassa työtä. Uudesta työpaikasta ei tietenkään olisi suotavaa jäädä heti puolen vuoden jälkeen lomalle... Saa nähdä, onko edes tämä taika tarpeeksi voimakas tehotakseen minuun.
Olen tässä mietiskellyt, miten voisin huijata kohtaloa ja nopeuttaa raskautumista. Siis mitä voisin tehdä ja mitä olla tekemättä, jotta kohtalo hämääntyisi, menisi lankaan ja muuttaisi varalleni laatimiaan suunnitelmia. Tässä muutamia esimerkkejä ajatuksista.
- Automme on jo aika vanha ja pikku hiljaa olisi aika vaihtaa se uudempaan. Olemme ajatelleet, että koetamme pärjätä nykyisellä autollamme siihen saakka, kunnes saamme jälkikasvua ja voimme hankkia samantien riittävän ison farmarin. Entä jos hommaisimmekin nyt kahdelle ihmiselle sopivan auton, johon lastenvaunut ja lastenistuin eivät kunnolla mahdu? Olisiko se hyvä merkki kohtalolle siitä, että olemme alistuneet lapsettomiksi?
- Asumme asunnossa, jota mahtuisi mainiosti asuttmaan lisäksemme yksi lapsi tai vaikka kaksikin. Pitäisikö meidän muuttaa pienempään asuntoon?
- Meillä ei ole tällä hetkellä suunnitteilla mitään lomamatkoja. Jos varaisimme vaikkapa ensi jouluksi unelmaloma maapallon toiselle puolelle, haluaisiko kohtalo puuttua suunnitelmiimme ja järjestää meille "matkustusesteen"?
- Kaverimme olivat naimisissa neljä vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Itsellämme tulee neljä vuotta täytee vasta reilun puolentoista vuoden kuluttua. Onko meidän varallemme olemassa samanlainen aikataulu kuin näille ystävillemme? Pitäisikö meidän ehkä tehdä jotain samalla tavalla kuin he ovat tehneet, vaikkapa lomailla samassa kohteessa saman aikataulun mukaisesti?
- (Tämä mahdollisuus on jo vesitetty, mutta kirjaan sen kuitenkin.) Ystävämme toivoivat lasta kahden vuoden ajan. Pitkän pohdinnan jälkeen he päättivät hakeutua lapsettomuustutkimuksiin ja olivat jo käyneet ensimmäisissä kokeissa. Kas: hoitoja ei tarvittukaan, sillä ystäväni raskautui luomusti.
Olisihan näitä vaikka kuinka. Vielä maininta yhdestä. Onko tämä se takuuvarma? Olen miettinyt jo pidemmän aikaa työpaikan vaihtoa, mutta en ole kuitenkaan tosissani etsinyt työtä ajatellessani, että muutaman kuukauden päästä saan ilmoittaa jääväni kohta äitiyslomalle. Nyt kuitenkin kyllästyin odotteluun ja olen vaihtamassa työtä. Uudesta työpaikasta ei tietenkään olisi suotavaa jäädä heti puolen vuoden jälkeen lomalle... Saa nähdä, onko edes tämä taika tarpeeksi voimakas tehotakseen minuun.
maanantai 28. joulukuuta 2009
Tilinpäätös
Kuinka paljon uskoa ja toivoa on yhden ihmisen käytettävissä? Voiko ne kuluttaa loppuun? Mitä on jäljellä sitten, kun uskoa ja toivoa ei enää ole? Voiko haave elää vielä senkin jälkeen?
Jouluna saimme monta ihanaa lahjaa, mutta sitä kaikkein toivotuinta ja odotetuinta emme saaneet. Kolmaskaan inssi ei siis onnistunut ja olemme edelleen aivan yhtä lapsettomia kuin ennenkin. Mikä olisikaan ollut hienompaa kuin saada kantaa jouluna Miehen kanssa ikiomaa salaisuutta, jota kukaan muu ei olisi tiennyt... Ehkä ensi jouluna sitten, tai jonain muuna tulevana jouluna.
Puolitoista vuotta sitten olimme toivoneet lasta "vasta" vuoden verran ja olimme onnellisen tietämättömiä kaikesta tulevasta. Tuolloin tein itseni kanssa sopimuksen olla hätäilemättä seuraavaan puoleentoista vuoteen. Vasta, jos vuoden 2009 syntymäpäivänäni lapsesta ei olisi vielä tietoakaan, saisin huolestua. Tuo syntymäpäivä on tänään - eikä lapsesta todellakaan ole näkynyt pienintäkään vilahdusta. Huolestunko? Vai siirränkö huolestumisen aikarajaa vielä kymmenellä vuodella eteenpäin?
Olen kiitollinen ystävästäni, joka pitää minut maan pinnalla eikä anna minun leijailla vauvahaaveineni pastellipilvissä. Hän kertoo suorin sanoin, millaista arki on, kun hoidettavana on koti, työ ja kaksi lasta. Hän saa minut arvostamaan rauhallisia hetkiä omassa kodissa joulunpyhinä, kirjan lukemista kynttilänvalossa, mahdollisuutta tavata ystäviä työpäivien jälkeen ja rynnätä lyhyellä varoitusajalla kuntosalille. Ilman häntä saattaisin pitää näitä asioita vielä nykyistäkin enemmän itsestäänselvyyksinä ja haaveilla vielä sinisilmäisemmin lapseperheen arjesta.
Olisi kaiketi tilinpäätöksen aika tämän vuoden osalta. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta lapsettomuus ja sen sivujuonteet ovat roikkuneet harmaana pilvenä monien päivien päällä. Vaikka sitä yhteä isoa plussaa ei ole nähtykään, olemme kuitenkin edenneet hoidoissa ja tiedämme, missä on vika. Taantumasta ja epäonnistumisista huolimatta vuosi jää plussan puolelle. Ensi vuodeksi en tee suuria lupauksia, mutta aion yrittää pitää itseni myönteisenä ja olla kuormittamatta ystäviäni ja Miestä liikaa pohdinnoillani. Uuden vuoden suurinta toivetta ei liene tarpeen sanoa ääneen.
Jouluna saimme monta ihanaa lahjaa, mutta sitä kaikkein toivotuinta ja odotetuinta emme saaneet. Kolmaskaan inssi ei siis onnistunut ja olemme edelleen aivan yhtä lapsettomia kuin ennenkin. Mikä olisikaan ollut hienompaa kuin saada kantaa jouluna Miehen kanssa ikiomaa salaisuutta, jota kukaan muu ei olisi tiennyt... Ehkä ensi jouluna sitten, tai jonain muuna tulevana jouluna.
Puolitoista vuotta sitten olimme toivoneet lasta "vasta" vuoden verran ja olimme onnellisen tietämättömiä kaikesta tulevasta. Tuolloin tein itseni kanssa sopimuksen olla hätäilemättä seuraavaan puoleentoista vuoteen. Vasta, jos vuoden 2009 syntymäpäivänäni lapsesta ei olisi vielä tietoakaan, saisin huolestua. Tuo syntymäpäivä on tänään - eikä lapsesta todellakaan ole näkynyt pienintäkään vilahdusta. Huolestunko? Vai siirränkö huolestumisen aikarajaa vielä kymmenellä vuodella eteenpäin?
Olen kiitollinen ystävästäni, joka pitää minut maan pinnalla eikä anna minun leijailla vauvahaaveineni pastellipilvissä. Hän kertoo suorin sanoin, millaista arki on, kun hoidettavana on koti, työ ja kaksi lasta. Hän saa minut arvostamaan rauhallisia hetkiä omassa kodissa joulunpyhinä, kirjan lukemista kynttilänvalossa, mahdollisuutta tavata ystäviä työpäivien jälkeen ja rynnätä lyhyellä varoitusajalla kuntosalille. Ilman häntä saattaisin pitää näitä asioita vielä nykyistäkin enemmän itsestäänselvyyksinä ja haaveilla vielä sinisilmäisemmin lapseperheen arjesta.
Olisi kaiketi tilinpäätöksen aika tämän vuoden osalta. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta lapsettomuus ja sen sivujuonteet ovat roikkuneet harmaana pilvenä monien päivien päällä. Vaikka sitä yhteä isoa plussaa ei ole nähtykään, olemme kuitenkin edenneet hoidoissa ja tiedämme, missä on vika. Taantumasta ja epäonnistumisista huolimatta vuosi jää plussan puolelle. Ensi vuodeksi en tee suuria lupauksia, mutta aion yrittää pitää itseni myönteisenä ja olla kuormittamatta ystäviäni ja Miestä liikaa pohdinnoillani. Uuden vuoden suurinta toivetta ei liene tarpeen sanoa ääneen.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Kanta-asiakas
Tein eilen pientä laskelmaa. Olen viimeisen 2,5 viikon aikana pistänyt Puregonia 14 kertaa, Pregnyliä kerran, käynyt neljä kertaa ultrattavana, viisi kertaa verikokeessa ja minulle on tehty yksi inseminaatio. Varsinainen kanta-asiakas siis. Ylihuomisesta alkaa vielä lisäksi 14 päivän keltarauhashormonikuuri. Onko ihan ok, jos välillä tuntuu siltä, kuin kroppani olisi julkista omaisuutta ja vapaata riistaa kaikenkokoisille neuloille?
Eilen siis tehtiin inssi numero kolme. Puregon-kuuri venähti parin viikon mittaiseksi, koska alun 50 yksikön annos ei tehonnut juuri ollenkaan. Viimeiset viisi päivää pistin 75 yksikköä, ja johan alkoi tehota. Kuulin taas kolmelta lääkäriltä, että pieniä munarakkuloita minulla on vaikka muille jakaa, eli selkeää pco:maisuutta on havaittavissa, vaikka pco:ta ei virallisesti olekaan todettu. Inssistä poistuttuani lääkäri vielä soitti perääni ja halusi määrätä tukilääkitykseksi Lugesteronin. Tämä kai tunnetaan myös nimellä ällö-Luget, mutta onnistumisen vuoksi olen valmis kokeilemaan vaikka mitä ällöjä konsteja. Seuraavat kolme viikkoa kuljen 24/7 sormet ja varpaat ristissä ja toivon parasta. Siinäpä pieni ja mukava joululahjatoive...
Olen nyt pitkästä aikaa tilanteessa, jossa tunnen tarvetta rukoilla. Haluaisin anoa joltain suuremmalta voimalta, että vaikeudet olisi pikku hiljaa voitettu ja että voisimme lähteä kohti uusia haasteita. Ehkä olen jollain pahoilla teoillani "ansainnut" lapsettomuuden, mutta mielestäni olen tässä prosessin aikana jo oppinut riittävästi nöyryyttä ja kiitollisuutta. Mutta kenelle osoittaisin sanani? Jumalaan en usko, enkä siksi halua Jumalan apua rukoilla. Kohtaloon uskon, mutta siihen vaikuttamiseen ei taida olla kanavaa... Täytynee siis vain luottaa siihen, että kohtalo on ennalta määrätty ja että siinä on jokin kohtuus.
Eilinen lääkäri ei suoraan sanonut, mikä on seuraava askel, jos tämä hoitokerta ei onnistu. Ymmärsin kuitenkin rivien välistä, että IVF:ään ei vielä lähdetä vaan kokeillaan vielä muita keinoja. Hän mainitsi Femar-nimisen lääkkeen, jota on ilmeisesti käytetty vasta melko pienessä mittakaavassa mutta josta on saatu hyviä tuloksia. Jos sitä minulle ehdotetaan, olen valmis.
Eilen siis tehtiin inssi numero kolme. Puregon-kuuri venähti parin viikon mittaiseksi, koska alun 50 yksikön annos ei tehonnut juuri ollenkaan. Viimeiset viisi päivää pistin 75 yksikköä, ja johan alkoi tehota. Kuulin taas kolmelta lääkäriltä, että pieniä munarakkuloita minulla on vaikka muille jakaa, eli selkeää pco:maisuutta on havaittavissa, vaikka pco:ta ei virallisesti olekaan todettu. Inssistä poistuttuani lääkäri vielä soitti perääni ja halusi määrätä tukilääkitykseksi Lugesteronin. Tämä kai tunnetaan myös nimellä ällö-Luget, mutta onnistumisen vuoksi olen valmis kokeilemaan vaikka mitä ällöjä konsteja. Seuraavat kolme viikkoa kuljen 24/7 sormet ja varpaat ristissä ja toivon parasta. Siinäpä pieni ja mukava joululahjatoive...
Olen nyt pitkästä aikaa tilanteessa, jossa tunnen tarvetta rukoilla. Haluaisin anoa joltain suuremmalta voimalta, että vaikeudet olisi pikku hiljaa voitettu ja että voisimme lähteä kohti uusia haasteita. Ehkä olen jollain pahoilla teoillani "ansainnut" lapsettomuuden, mutta mielestäni olen tässä prosessin aikana jo oppinut riittävästi nöyryyttä ja kiitollisuutta. Mutta kenelle osoittaisin sanani? Jumalaan en usko, enkä siksi halua Jumalan apua rukoilla. Kohtaloon uskon, mutta siihen vaikuttamiseen ei taida olla kanavaa... Täytynee siis vain luottaa siihen, että kohtalo on ennalta määrätty ja että siinä on jokin kohtuus.
Eilinen lääkäri ei suoraan sanonut, mikä on seuraava askel, jos tämä hoitokerta ei onnistu. Ymmärsin kuitenkin rivien välistä, että IVF:ään ei vielä lähdetä vaan kokeillaan vielä muita keinoja. Hän mainitsi Femar-nimisen lääkkeen, jota on ilmeisesti käytetty vasta melko pienessä mittakaavassa mutta josta on saatu hyviä tuloksia. Jos sitä minulle ehdotetaan, olen valmis.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Hidastelua
Yhdeksän piikkiä takana ja ainakin yksi (plus yksi Pregnyl) vielä edessä. Lääkeannoksen pienentäminen todellakin vaikutti ja munarakkula on kasvanut 50 yksikön Puregon-annoksella huomattavasti hitaammin kuin aiempien kiertojen 75 yksiköllä. Eilisessä kontrollissa lääkäri kehotti jatkamaan pistämistä vielä kaksi päivää ja nostamaan annoksen 75 yksikköön. Huomenna ultrataan taas ja tarkistetaan, onko munarakkula riittävän suuri irrotettavaksi. Peukut pystyyn, että näin on. Jostain syystä tuttu ja luotettu lääkärini on nyt vaihtunut toiseen, jolta ei irtoa minkään vertaa empatiaa ja joka murahtelee kysymyksiini puolikkaan tavun vastauksia. Uskomattoman raivostuttavaa. Potilaana tunnen oloni aina vastaanoton jälkeen avuttomaksi räsynukeksi, jota heitellään suuntaan jos toiseenkin sääliä tuntematta.
Ylipäänsä olen miettinyt, kuinka hämmästyttävän laajan tunneskaalan läpi ole kahlannut viime kuukausina. Tietysti tavallinen arki ilman lapsettomuuspohdintojakin voi olla vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä, mutta eivät ne aallot tässä hötäkässä ainakaan tasoitu. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa eilinen lääkärikäyntini. Lähdin klinikalle kesken työpäivän, kiireisenä. Töissä tunsin hermostuneisuutta siitä, että joudun olemaan työpäivän aikana poissa pari tuntia voimatta kertoa oikeaa syytä esimiehelleni. Samalla olin kuitenkin iloinen, että olin saanut ajan klinikalta ja että asia sikäli etenee. Klinikalle mennessä olin toiveikas, sillä ajattelin pistosten vaikuttaneen riittävästi ja inseminaation olevan edessä parin päivän kuluttua. Marssin laboratorioon, jossa odottelin hyvän aikaa. Näytteenottohuoneessa kuitenkin kuulin, että polilta ei ollut laitettu sinne lähetettä eikä näytettä siksi voitaisi ottaa. Tunsin turhautuneisuutta ja harmia siitä, että minua taas hyppyytettiin turhaan. Lääkärin vastaanotolle pääsin vartin verran myöhässä, mutta mitäs pienistä. Lääkäri patisti minut heti tutkimuspöydälle ja ultrasi minuuttikaupalla sanaakaan sanomatta. Tuijotin jälleen kerran lampun neljää mustapäistä ruuvia ja yritin tulkita äänettömyyttä. Onko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Pukeutuessani lääkäri totesi, että piikitys jatkuu. Mitä? Eikö lääke olekaan tehonnut? Näyttikö tilanne hyvältä vai huonolta? Epäonnistumisen tunne nosti päätään: kroppani ei osaa toimia oikein. Vai olenko piikittänyt jotenkin väärin? Lääkäri kertoi, että yleensä inseminaatiota kokeillaan kolme kertaa, jonka jälkeen siirrtään puolen vuoden IVF-jonoon. Tässä vaiheessa iski pieni paniikki: tämä on kolmas inssikiertoni. Pientä toivoa antoi lääkärin jatkolausuma siitä, että minuntyyppisissäni tapauksissa inseminaatioita voidaan tehdä yksi tai kaksi normaalia enemmän. Otin vastaan minulle työnnetyt reseptit ja nyökyttelin tahdottomasti, kun minulle annettiin uusi käyntiaika. Marssin uudestaan laboratorioon, jonka odotushuoneessa kohtasin neljä raskausvatsaa, yhdet vauvakaksoset ja yhden kopassaan uinuvan keskosen. Itku ei ollut kaukana: muut onnistuvat, me emme. On kauheaa olla täysin epätietoinen siitä, tulemmeko koskaan saamaan lasta. Takaisin töihin lähtiessäni tunsin häpeää ja vihaa siitä, että juuri minulla on kelvoton kroppa, joka ei toimi ilman piikkejä. Toisaalta olin kuitenkin jopa hieman ylepä siitä, että olen tähän saakka kestänyt näinkin hyvin.
Illalla kävin taas vyöhyketerapiassa ja ihana terapeuttini sekä osteopaattini käänsivät tunteet positiivisempaan suuntaan. He eivät hoida tunteettoman kylmästi vaan kuuntelevat potilasta, sekä sanoja että kehonkieltä. Hoidon jälkeen tunsin oloni rentoutuneeksi ja ehjemmäksi, toiveikkaammaksi. Ehkä vyöhyketerapeuttini on oikeassa ja tästä tulee vielä hyvä.
Muuten: uusimmassa Fit-lehdessä (12/09) oli asiallinen kirjoitus lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tunteiden vuoristoradasta. Kannattaa lukea.
Ylipäänsä olen miettinyt, kuinka hämmästyttävän laajan tunneskaalan läpi ole kahlannut viime kuukausina. Tietysti tavallinen arki ilman lapsettomuuspohdintojakin voi olla vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä, mutta eivät ne aallot tässä hötäkässä ainakaan tasoitu. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa eilinen lääkärikäyntini. Lähdin klinikalle kesken työpäivän, kiireisenä. Töissä tunsin hermostuneisuutta siitä, että joudun olemaan työpäivän aikana poissa pari tuntia voimatta kertoa oikeaa syytä esimiehelleni. Samalla olin kuitenkin iloinen, että olin saanut ajan klinikalta ja että asia sikäli etenee. Klinikalle mennessä olin toiveikas, sillä ajattelin pistosten vaikuttaneen riittävästi ja inseminaation olevan edessä parin päivän kuluttua. Marssin laboratorioon, jossa odottelin hyvän aikaa. Näytteenottohuoneessa kuitenkin kuulin, että polilta ei ollut laitettu sinne lähetettä eikä näytettä siksi voitaisi ottaa. Tunsin turhautuneisuutta ja harmia siitä, että minua taas hyppyytettiin turhaan. Lääkärin vastaanotolle pääsin vartin verran myöhässä, mutta mitäs pienistä. Lääkäri patisti minut heti tutkimuspöydälle ja ultrasi minuuttikaupalla sanaakaan sanomatta. Tuijotin jälleen kerran lampun neljää mustapäistä ruuvia ja yritin tulkita äänettömyyttä. Onko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Pukeutuessani lääkäri totesi, että piikitys jatkuu. Mitä? Eikö lääke olekaan tehonnut? Näyttikö tilanne hyvältä vai huonolta? Epäonnistumisen tunne nosti päätään: kroppani ei osaa toimia oikein. Vai olenko piikittänyt jotenkin väärin? Lääkäri kertoi, että yleensä inseminaatiota kokeillaan kolme kertaa, jonka jälkeen siirrtään puolen vuoden IVF-jonoon. Tässä vaiheessa iski pieni paniikki: tämä on kolmas inssikiertoni. Pientä toivoa antoi lääkärin jatkolausuma siitä, että minuntyyppisissäni tapauksissa inseminaatioita voidaan tehdä yksi tai kaksi normaalia enemmän. Otin vastaan minulle työnnetyt reseptit ja nyökyttelin tahdottomasti, kun minulle annettiin uusi käyntiaika. Marssin uudestaan laboratorioon, jonka odotushuoneessa kohtasin neljä raskausvatsaa, yhdet vauvakaksoset ja yhden kopassaan uinuvan keskosen. Itku ei ollut kaukana: muut onnistuvat, me emme. On kauheaa olla täysin epätietoinen siitä, tulemmeko koskaan saamaan lasta. Takaisin töihin lähtiessäni tunsin häpeää ja vihaa siitä, että juuri minulla on kelvoton kroppa, joka ei toimi ilman piikkejä. Toisaalta olin kuitenkin jopa hieman ylepä siitä, että olen tähän saakka kestänyt näinkin hyvin.
Illalla kävin taas vyöhyketerapiassa ja ihana terapeuttini sekä osteopaattini käänsivät tunteet positiivisempaan suuntaan. He eivät hoida tunteettoman kylmästi vaan kuuntelevat potilasta, sekä sanoja että kehonkieltä. Hoidon jälkeen tunsin oloni rentoutuneeksi ja ehjemmäksi, toiveikkaammaksi. Ehkä vyöhyketerapeuttini on oikeassa ja tästä tulee vielä hyvä.
Muuten: uusimmassa Fit-lehdessä (12/09) oli asiallinen kirjoitus lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tunteiden vuoristoradasta. Kannattaa lukea.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Niin paljon hyvää
Tehdäkseni päivästäni paremman aloin etsiä faktoja, jotka ovat puolellamme hoitoruljanssissa. Usein tulee mietittyä vain kaikkea sitä, mikä on pielessä, jolloin hyvät asiat unohtuvat ja koko yritys tuntuu toivottomalta. Eli siis: mikä kaikki minussa, Miehessä ja meissä on hyvää.
- Olemme nuoria. No joo, itse en kyllä tunne enää olevani kovinkaan nuori ensimmäisen odotuksen odottaja ja Mies on jo yli 30. Kuitenkin fakta on se, että olemme yhä melko hedelmällisessä iässä ja perusbiologiaa ajatellen raskautumisaikaa on vielä reilusti yli 10 vuotta. Siitäkin huolimatta, että päivä päivältä kalenterin sivun kääntyminen kuulostaa yhä uhkaavammalta...
- Vikaa on löytynyt vain minusta, ei Miehestä. Tilanne voisi tuntua vielä aika paljon toivottomammalta, jos kumpikin olisi "rikki". Toisaalta sitten olisi ehkä selvempää, millä keinoin raskautuminen ylipäänsä on mahdollista. Nyt tuntuu siltä, että edetään helpoimmasta hoidosta kohti vaikeimpaa tietämättä yhtään, mikä hoitomuoto olisi meille paras.
- Ehkä kenties joskus vielä korjaannun. Ennen viiden vuoden pillerinpopsimista ja renkaan käyttöä kiertoni oli aivan säännöllinen ja oletettavasti silloin myöskään ovulaatiossa ei ollut mitään häikkää. Tällä hetkellä omaa kiertoa ei ole, tai ainakin se venyy väistämättä yli 100 päivän mittaiseksi, eikä ovulaatiota tapahdu ilman lääkkeitä. Mielelläni kuitenkin ajattelen, että jos sisukseni ovat aikoinaan toimineet ihan oikein, saattaa niiden toiminta vaikka jossain vaiheessa vielä palautua. Ei kai ihmeiden aika ole vielä ohi? Olisi kyllä jännä tietää, missä vaiheessa kroppani sekosi ja miksi.
- Olen perusterve. Hyrskynmyrskyn ja heikunkeikun olevia hormoneja ja ovulaatiohäiriöitä lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve. Samoin Mies. Meidän ei siis tarvitse murehtia muista terveysongelmia vaan voimme keskittyä tähän lapsettomuuden käsittelyyn. Vai onkohan tämä sittenkään hyvä juttu; ehkä miettisimme lapsettomuutta vähemmän, jos meillä olisi jotain vielä suurempaa murehdittavaa. (Toivottavasti en tällä onnistu manaamaan meille tai läheisillemme mitään sairautta.)
- Reagoin lääkitykseen jotakuinkin toivotusti. Heikunkeikun-hormonit ovat hallittavissa lääkkeillä melko hyvin, ja esim. Puregonia on riittänyt pieni (50-75 yksikköä) annos ja 5-7 piikityspäivää. (Tarkemmin ajatellen mm. Clomifeniin ja Terolutiin kroppani on kyllä reagoinut hiukan odottamattomasti, mutta ei nyt mietitä sitä.) Olen siis hankala tapaus, mutten ehkä kuitenkaan toivoton.
- Taloudellinen tilanteemme on riittävän hyvä. Vaikka olemmekin hoidossa julkisella puolella ja kustannukset ovat - ainakin toistaiseksi - olleet kohtuulliset, lääkkeet eivät ole ilmaisia. Jos rahaa olisi niin paljon, että sitä ei tarvitsisi ollenkaan miettiä, olisimme kyllä siirtyneet yksityiselle puolelle. Julkisen puolen hoidoissa ylimääräistä stressiä aiheuttavat 1) potilaiden suuri määrä pieneen kapasiteettiin nähden eli hoitojen viivästyminen ruuhkan takia sekä 2) lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan vaihtuvuus eli se, että yleensä joka kerran vastaanottohuoneessa on vähintään yksi uusi naama.
- Joustavuus työpaikoilla. Ainakin tähän mennessä olen joka kerta päässyt lähtemään lääkäriin tarvitsematta erityisiä selityksiä tai lääkärintodistuksia. Ehkä työkaverit hiukan kummastelevat lääkärireissujani... Jostain muuntyyppisestä työstä tai toiselta työpaikalta saattaisi olla ihan oikeasti hankala hypätä sairaalaan kesken työpäivän.
- Rakastamme ja tuemme toisiamme. Ei sen enempää eikä vähempää. Olemme ryhtyneet tähän hullunmyllyyn, sillä meillä on yhteinen, keskinäisestä rakkaudesta kumpuava suuri toive. Jaamme toivon ja epätoivon hetket ja tuemme toisiamme, kuuntelemme ja lohdutamme. Luotamme ja uskomme. Ilman rakkautta tätä ei kestäisi.
Kuinka monta hyvää asiaa unohdin?
Voisin pienellä vaivalla tehdä toisen listan, johon kirjaisin negatiiviset faktat. Mutta koska tämän listauksen oli nimenomaan tarkoitus piristää päivääni, lopetan tähän.
- Olemme nuoria. No joo, itse en kyllä tunne enää olevani kovinkaan nuori ensimmäisen odotuksen odottaja ja Mies on jo yli 30. Kuitenkin fakta on se, että olemme yhä melko hedelmällisessä iässä ja perusbiologiaa ajatellen raskautumisaikaa on vielä reilusti yli 10 vuotta. Siitäkin huolimatta, että päivä päivältä kalenterin sivun kääntyminen kuulostaa yhä uhkaavammalta...
- Vikaa on löytynyt vain minusta, ei Miehestä. Tilanne voisi tuntua vielä aika paljon toivottomammalta, jos kumpikin olisi "rikki". Toisaalta sitten olisi ehkä selvempää, millä keinoin raskautuminen ylipäänsä on mahdollista. Nyt tuntuu siltä, että edetään helpoimmasta hoidosta kohti vaikeimpaa tietämättä yhtään, mikä hoitomuoto olisi meille paras.
- Ehkä kenties joskus vielä korjaannun. Ennen viiden vuoden pillerinpopsimista ja renkaan käyttöä kiertoni oli aivan säännöllinen ja oletettavasti silloin myöskään ovulaatiossa ei ollut mitään häikkää. Tällä hetkellä omaa kiertoa ei ole, tai ainakin se venyy väistämättä yli 100 päivän mittaiseksi, eikä ovulaatiota tapahdu ilman lääkkeitä. Mielelläni kuitenkin ajattelen, että jos sisukseni ovat aikoinaan toimineet ihan oikein, saattaa niiden toiminta vaikka jossain vaiheessa vielä palautua. Ei kai ihmeiden aika ole vielä ohi? Olisi kyllä jännä tietää, missä vaiheessa kroppani sekosi ja miksi.
- Olen perusterve. Hyrskynmyrskyn ja heikunkeikun olevia hormoneja ja ovulaatiohäiriöitä lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve. Samoin Mies. Meidän ei siis tarvitse murehtia muista terveysongelmia vaan voimme keskittyä tähän lapsettomuuden käsittelyyn. Vai onkohan tämä sittenkään hyvä juttu; ehkä miettisimme lapsettomuutta vähemmän, jos meillä olisi jotain vielä suurempaa murehdittavaa. (Toivottavasti en tällä onnistu manaamaan meille tai läheisillemme mitään sairautta.)
- Reagoin lääkitykseen jotakuinkin toivotusti. Heikunkeikun-hormonit ovat hallittavissa lääkkeillä melko hyvin, ja esim. Puregonia on riittänyt pieni (50-75 yksikköä) annos ja 5-7 piikityspäivää. (Tarkemmin ajatellen mm. Clomifeniin ja Terolutiin kroppani on kyllä reagoinut hiukan odottamattomasti, mutta ei nyt mietitä sitä.) Olen siis hankala tapaus, mutten ehkä kuitenkaan toivoton.
- Taloudellinen tilanteemme on riittävän hyvä. Vaikka olemmekin hoidossa julkisella puolella ja kustannukset ovat - ainakin toistaiseksi - olleet kohtuulliset, lääkkeet eivät ole ilmaisia. Jos rahaa olisi niin paljon, että sitä ei tarvitsisi ollenkaan miettiä, olisimme kyllä siirtyneet yksityiselle puolelle. Julkisen puolen hoidoissa ylimääräistä stressiä aiheuttavat 1) potilaiden suuri määrä pieneen kapasiteettiin nähden eli hoitojen viivästyminen ruuhkan takia sekä 2) lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan vaihtuvuus eli se, että yleensä joka kerran vastaanottohuoneessa on vähintään yksi uusi naama.
- Joustavuus työpaikoilla. Ainakin tähän mennessä olen joka kerta päässyt lähtemään lääkäriin tarvitsematta erityisiä selityksiä tai lääkärintodistuksia. Ehkä työkaverit hiukan kummastelevat lääkärireissujani... Jostain muuntyyppisestä työstä tai toiselta työpaikalta saattaisi olla ihan oikeasti hankala hypätä sairaalaan kesken työpäivän.
- Rakastamme ja tuemme toisiamme. Ei sen enempää eikä vähempää. Olemme ryhtyneet tähän hullunmyllyyn, sillä meillä on yhteinen, keskinäisestä rakkaudesta kumpuava suuri toive. Jaamme toivon ja epätoivon hetket ja tuemme toisiamme, kuuntelemme ja lohdutamme. Luotamme ja uskomme. Ilman rakkautta tätä ei kestäisi.
Kuinka monta hyvää asiaa unohdin?
Voisin pienellä vaivalla tehdä toisen listan, johon kirjaisin negatiiviset faktat. Mutta koska tämän listauksen oli nimenomaan tarkoitus piristää päivääni, lopetan tähän.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Taas mennään
Ei tullut marraskuustakaan meidän onnenkuukauttamme. Tällä kertaa pettymystä ei tarvinnut itkeä yhtä paljon kuin viimeksi, sillä irroituspiikistä lähtien olin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei voi onnistua. Ovulaation tunsin, mutta sen jälkeen en yhtään mitään. Eihän oireita ilmeisesti välttämättä tulekaan, mutta tässä tapauksessa niiden puuttuminen suojeli minua ylenpalttiselta toiveiden herättelyltä. Vaikka isku ei tuntunutkaan yhtä kovalta kuin edellisen hoidon epäonnistuttua, pettymys oli tietysti suuri. Kerta kerralta se kasvaa ja samalla usko ja toivo hoitojen onnistumiseen pienenee. Toivoisin niiiin kovasti, että onnistuisimme tällä hoitomuodolla eikä rankempiin hoitoihin tarvitsisi lähteä.
Emme ole aiemmin Miehen kanssa juurikaan ottaneet puheeksi sitä mahdollisuutta, että hoitojen avullakaan emme saa biologista lasta. Itse olen jo pitkään pitänyt adoptiota luontevana vaihtoehtona, mutta olen epäillyt Miehellä olevan siihen aika suuri kynnys. Hän kunnioittaa perinteisiä perhearvoja ja biologisuutta eikä hän ainakaan maailman parantamista ajatellen valitsisi adoptiota. Viime viikolla otin asian puheeksi ja kysyin, mikä hänen mielestään on seuraava askel siinä vaiheessa, jos kaikki hoidot on todettu tehottomiksi. Miehen epäröimätön vastaus oli adoptio. Mahtavaa; meillä on siis yhteinen varasuunnitelma. Peukutetaan nyt siis kuitenkin vielä vahvasti sille, että varasuunnitelmaa ei tarvita. Ja eipähän se adoption toteutuminenkaan mutkatonta tai varmaa ole...
Eilen olin taas vyöhyketerapiassa hemmoteltavana. Minulle hoito tosiaan on hemmottelua, sillä itselläni ei jalkapohjissa ole varsinaisia kipupisteitä. Jossain kohdissa hieronta kyllä tuntuu voimakkaammin kuin toisissa, mutta pistävää tai viiltävää kipua ei tunnu. Seuraava hoitoaika on parin päivän päästä eli neljäntenä Puregon-päivänä. Sain tosiaan luvan aloittaa seuraavan hoidon heti tähän uuteen kiertoon ja ensimmäisen piikin pistin eilen. Tällä kertaa annos on vain 50 yksikköä aiemman 75:n sijaan. Loppuviikosta sitten kontrolliin.
Lapsettomuushoidot ja lapsettomuusasia ylipäänsä vie aivan uskomattoman suuren osan ajatuksista. Se linkittyy tavalla tai toisella suunnilleen kaikkeen, mitä elämääni kuuluu. Vaikka sen ylivaltaa vastaan yrittää taistella, se löytää uusia muotoja ja ilmestyy esiin odottamattomasti. kauhukseni huomaan välillä tekeväni lapsettomuudesta "kruunua" itselleni; ikään kuin lapsettomuuskärsimykseni tekisi minusta tärkeämmän tai jalomman kuin muista, kuin oma tuskani olisi suurempi kuin kenenkään muun jostain muusta asiasta johtuva kipu, paha mieli tai pelko. Itsekkyydeksikin tätä voi kutsua. Apua, haluan takaisin oman epäitsekkään itseni! Lupaan yrittää keskittyä taas vähemmän omaan (piikitettyyn) napaani ja kysellä ystäviltäni enemmän, mitä heille ihan oikeasti kuuluu, mistä he juuri nyt iloitsevat ja mitä murehtivat.
Emme ole aiemmin Miehen kanssa juurikaan ottaneet puheeksi sitä mahdollisuutta, että hoitojen avullakaan emme saa biologista lasta. Itse olen jo pitkään pitänyt adoptiota luontevana vaihtoehtona, mutta olen epäillyt Miehellä olevan siihen aika suuri kynnys. Hän kunnioittaa perinteisiä perhearvoja ja biologisuutta eikä hän ainakaan maailman parantamista ajatellen valitsisi adoptiota. Viime viikolla otin asian puheeksi ja kysyin, mikä hänen mielestään on seuraava askel siinä vaiheessa, jos kaikki hoidot on todettu tehottomiksi. Miehen epäröimätön vastaus oli adoptio. Mahtavaa; meillä on siis yhteinen varasuunnitelma. Peukutetaan nyt siis kuitenkin vielä vahvasti sille, että varasuunnitelmaa ei tarvita. Ja eipähän se adoption toteutuminenkaan mutkatonta tai varmaa ole...
Eilen olin taas vyöhyketerapiassa hemmoteltavana. Minulle hoito tosiaan on hemmottelua, sillä itselläni ei jalkapohjissa ole varsinaisia kipupisteitä. Jossain kohdissa hieronta kyllä tuntuu voimakkaammin kuin toisissa, mutta pistävää tai viiltävää kipua ei tunnu. Seuraava hoitoaika on parin päivän päästä eli neljäntenä Puregon-päivänä. Sain tosiaan luvan aloittaa seuraavan hoidon heti tähän uuteen kiertoon ja ensimmäisen piikin pistin eilen. Tällä kertaa annos on vain 50 yksikköä aiemman 75:n sijaan. Loppuviikosta sitten kontrolliin.
Lapsettomuushoidot ja lapsettomuusasia ylipäänsä vie aivan uskomattoman suuren osan ajatuksista. Se linkittyy tavalla tai toisella suunnilleen kaikkeen, mitä elämääni kuuluu. Vaikka sen ylivaltaa vastaan yrittää taistella, se löytää uusia muotoja ja ilmestyy esiin odottamattomasti. kauhukseni huomaan välillä tekeväni lapsettomuudesta "kruunua" itselleni; ikään kuin lapsettomuuskärsimykseni tekisi minusta tärkeämmän tai jalomman kuin muista, kuin oma tuskani olisi suurempi kuin kenenkään muun jostain muusta asiasta johtuva kipu, paha mieli tai pelko. Itsekkyydeksikin tätä voi kutsua. Apua, haluan takaisin oman epäitsekkään itseni! Lupaan yrittää keskittyä taas vähemmän omaan (piikitettyyn) napaani ja kysellä ystäviltäni enemmän, mitä heille ihan oikeasti kuuluu, mistä he juuri nyt iloitsevat ja mitä murehtivat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
